All people smile in the same language

Noniin, täällä sitä nyt ollaan, Ilembulassa. Darista lensimme Mbeyaan lievästi sanottuna erikoisesti : lentokenttätoiminta oli vähintäänkin outoa (kävelimme vain terminaaliin odottamaan, ja kohta meille tuotiin matkaliput, jonka jälkeen kävelimme koneeseen) ja lentokone ei mitään huipputasoa. Koneessa oli nimittäin n. 10 matkustajapaikkaa, ja ennen lähtöä koko kone rukoili pilotin johdolla....

No jaa, Mbeyasta sitten jatkoimme matkaa Ilembulaan. Nyt voidaankin sitten vähän jatkaa sitä mielikuvitusleikkiä. Voit nyt kuvitella afrikkalaisen maaseudun, jonka läpi kuljet. Jos näet naisia vauvat kantoliinoissa, lehmiä, vuohia ja kanoja tienvarsilla, maissipeltoja ahkerine kuokkijoineen, hedelmänmyyjiä, hökkelikyliä ja ihan oikeasti myös niitä ruohokattoisia savimajoja, osut jälleen kerran oikeaan. Älä unohda naisia, jotka kantavat törkeitä määriä tavaraa päänsä päällä (tähän kuvaukseen sopivat myös Ilembulan mamat, jotka kantoivat matkalaukkumme niin.....) äläkä lapsia, jotka vilkuttelevat ohi ajaville autoille likaisissa vaatteissaan.

Ilembulassa meitä oli vastassa Joukaisen pariskunta, jotka ovat olleet täällä jo tammikuusta, eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta. Muutimme heidän kanssaan samaan paritalon puolikkaaseen, ja kävimme tutustumassa sairaalan ympäristöön, tärkeimpänä tietysti orpola.

Kun kävelimme orpolaan sisään, kävi muutama mama esittäytymässä, ja sen jälkeen he hävisivät johonkin. Marja Joukainen, joka on siis ollut nyt kuukausia orpolassa töissä, esitteli paikan ja menimme katsomaan lapsia. Löysimme viisi vauvaa makaamassa sängyissään märissä vaipoissaan. Yksin, mamoja ei näy missään. Vaihdoimme muutaman vaipan, ja menimme katsomaan isompia lapsia, joita on nyt vain neljä. Lapset kiipesivät heti syliin. Hetken syliteltyämme jatkoimme matkaa ja hirveä itku kuului vielä matkankin päähän. Tästä eteenpäin käyn varmaan orpolassa muutaman kerran päivässä, muutaman tunnin kerrallaan. Saan olla siellä tasan niin paljon kuin haluan, mamoja ei kiinnosta.

McDonald, vauvoista vanhin

Elia syö

Ajaessamme maaseudun läpi, en tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella näkemistämme ihmisistä. Ensin ajattelin sääliä heitä, mutta en pysty sanomaan, haluaisivatko he sitä. Tuntui todella pahalta nähdä kaikki se köyhyys ja kurjuus, ajaa itse vain läpi ja tuijottaa ihmisiä. Mutta toisaalta, en minäkään haluaisi, että joku säälisi minua ja elämäntyyliäni, jos olisin onnellinen. Mutta ovatko he? Sitä en voi tietää, ja ehkä tämä tunnekuohu tästä selviää, ja keksin, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.
Mutta orpolapsia säälin. Heidän perustarpeensa täytetään, he saavat ruokaa, vaatteet, heidät pestään aamuisin, ja vaipatkin vaihdetaan ainakin silloin tällöin... Mutta kuuluu kai vauvan perustarpeisiin nähdä vähän muutakin, kuin pinnasängyn pinnat? Päästä syliin, saada kontaktia aikuiseen, vuorovaikutusta aikuisten ja muien lasten kanssa? Opetella uusia taitoja, tuntea olonsa turvalliseksi, rakastetuksi? Pitäisi kai sylinkaipuisen parivuotiaan päästä syliin, ja saada olla siinä edes joskus niin kauan kuin haluaa? Sitä varten minä nyt olen täällä.

Eniten säälin kuitenkin Lukaa, yli vuoden ikäistä lasta, joka näyttää parikuukautiselta. Luka on vammainen, ilmeisesti myös epileptikko, mutta kukaan ei tiedä, miten vakava tilanne on. Kukaan ei tiedä, näkeekö Luka, kuuleeko hän. Hän ei ota kontaktia, on vain, ja välillä saa kamalia kohtauksia, jolloin vetää itsensä kaarelle ja itkee sydäntäraastavaa kipuitkua. Häntä yritetääntarkkailla ja kuntouttaa, mutta tietysti nykyaikaisilla menetelmillä ja parhaallamahdollisella hoidolla voitaisiin ehkä saada aikaan parempia tuloksia, kuin sillä, että vauva makaa päivät yksin sängyssään.

Tulipas pitkä teksti. Ja aika synkkä ehkä myös, mutta kerrotaan loppuun vähän iloisia juttuja:
Aurinko paistaa. Täällä sataa vain öisin (toisin kuin Darissa, jossa satoi vain päivisin, jes.), muuten on kuuma. Orpolapset osaavat nauraa, siitä myös tämän postauksen otsikko. Vaikka minulla ja lapsilla ei ole yhteistä kieltä, jokainen taapero nauraa samlla tavalla joka puolella maailmaa esimerkiksi kutitettaessa. Ja vauvan tai lapsen hymy. Se on ehkä suurin kiitos, jonka voin työstäni saada. Ehkä tästä kaikesta on jotain hyötyä.

-Heli


EDIT// kuvat saatu sittenkin liitettyä! :)