Silmäni ovat tänä yönä kyynelistä sumeat, ja suolaiset
pisarat valuvat poskiani pitkin. Ripset liimautuvat yhteen, ripsivärit
leviävät. Sydämeen sattuu.
Koska minulla on ikävä.
Kuuntelin musiikkia Youtubesta. En edes muista, mistä
aloitin, mutta lopulta päädyin kuuntelemaan Kaija Koon biisin ”minä muistan
sinut”. Ja sitten hajosin hetkeksi.
Minä muistan Ilembulan pieniä orpolapsia. Adelan
neljähampaista hymyä, ja Raymondin pieniä käsiä, joilla hän taputti aina kun
ilmestyin orpolan ovesta sisään. Muistan Joshuaa, joka painautui minua vasten unissaan.
Muistan Annaa, joka juoksi joka ikinen päivä suoraan syliin. Muistelen Weemaa,
joka oppi luottamaan, Eliaa, joka nauroi kaikelle ja Gabrielia, joka nukahti
vain syliin. Muistan Lukan hymyn, pienen Hekiman painon sylissäni ja
McDonaldin, josta olin niin ylpeä. Ja muistan pienen Lantinin, joka lyhyen
elämänsä aikana opetti minulle niin paljon.
Ja siksi itken yksin tänä yönä.
Listaan voisi lisätä niin paljon muutakin, mitä minulla on
ikävä. Mutta mitäpä sitä kieltämään – eniten minulla kuitenkin on ikävä
jokaista niistä pienistä. Pieniä käsiä, jotka tarttuvat lujasti, nauravia suita
ja kyynelistä täyttyviä silmiä. Sydäntäraastavin on kuitenkin ajatus siitä,
miten lapset ehkä kuvittelivat taas yhden ihmisen hylänneen heidät, kun lähdin.
Tai unohdetaan se kuvittelu, minähän hylkäsinkin. Ja se ihan oikeasti sattuu.
Ja niin sattuu tämä ikäväkin.
-Heli
ps. Tiedän, että sanoin etten enää kirjoita tähän blogiin.
Mutta saa kai sitä mieltään muuttaa? Täällä kuitenkin käy joka päivä joku, eli
eiköhän tämänkin tekstin jokunen ihminen näe. Ja vaikkei näkisikään, se on
silti minulle totta. Jokainen sana.
