All people smile in the same language

Noniin, täällä sitä nyt ollaan, Ilembulassa. Darista lensimme Mbeyaan lievästi sanottuna erikoisesti : lentokenttätoiminta oli vähintäänkin outoa (kävelimme vain terminaaliin odottamaan, ja kohta meille tuotiin matkaliput, jonka jälkeen kävelimme koneeseen) ja lentokone ei mitään huipputasoa. Koneessa oli nimittäin n. 10 matkustajapaikkaa, ja ennen lähtöä koko kone rukoili pilotin johdolla....

No jaa, Mbeyasta sitten jatkoimme matkaa Ilembulaan. Nyt voidaankin sitten vähän jatkaa sitä mielikuvitusleikkiä. Voit nyt kuvitella afrikkalaisen maaseudun, jonka läpi kuljet. Jos näet naisia vauvat kantoliinoissa, lehmiä, vuohia ja kanoja tienvarsilla, maissipeltoja ahkerine kuokkijoineen, hedelmänmyyjiä, hökkelikyliä ja ihan oikeasti myös niitä ruohokattoisia savimajoja, osut jälleen kerran oikeaan. Älä unohda naisia, jotka kantavat törkeitä määriä tavaraa päänsä päällä (tähän kuvaukseen sopivat myös Ilembulan mamat, jotka kantoivat matkalaukkumme niin.....) äläkä lapsia, jotka vilkuttelevat ohi ajaville autoille likaisissa vaatteissaan.

Ilembulassa meitä oli vastassa Joukaisen pariskunta, jotka ovat olleet täällä jo tammikuusta, eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta. Muutimme heidän kanssaan samaan paritalon puolikkaaseen, ja kävimme tutustumassa sairaalan ympäristöön, tärkeimpänä tietysti orpola.

Kun kävelimme orpolaan sisään, kävi muutama mama esittäytymässä, ja sen jälkeen he hävisivät johonkin. Marja Joukainen, joka on siis ollut nyt kuukausia orpolassa töissä, esitteli paikan ja menimme katsomaan lapsia. Löysimme viisi vauvaa makaamassa sängyissään märissä vaipoissaan. Yksin, mamoja ei näy missään. Vaihdoimme muutaman vaipan, ja menimme katsomaan isompia lapsia, joita on nyt vain neljä. Lapset kiipesivät heti syliin. Hetken syliteltyämme jatkoimme matkaa ja hirveä itku kuului vielä matkankin päähän. Tästä eteenpäin käyn varmaan orpolassa muutaman kerran päivässä, muutaman tunnin kerrallaan. Saan olla siellä tasan niin paljon kuin haluan, mamoja ei kiinnosta.

McDonald, vauvoista vanhin

Elia syö

Ajaessamme maaseudun läpi, en tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella näkemistämme ihmisistä. Ensin ajattelin sääliä heitä, mutta en pysty sanomaan, haluaisivatko he sitä. Tuntui todella pahalta nähdä kaikki se köyhyys ja kurjuus, ajaa itse vain läpi ja tuijottaa ihmisiä. Mutta toisaalta, en minäkään haluaisi, että joku säälisi minua ja elämäntyyliäni, jos olisin onnellinen. Mutta ovatko he? Sitä en voi tietää, ja ehkä tämä tunnekuohu tästä selviää, ja keksin, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.
Mutta orpolapsia säälin. Heidän perustarpeensa täytetään, he saavat ruokaa, vaatteet, heidät pestään aamuisin, ja vaipatkin vaihdetaan ainakin silloin tällöin... Mutta kuuluu kai vauvan perustarpeisiin nähdä vähän muutakin, kuin pinnasängyn pinnat? Päästä syliin, saada kontaktia aikuiseen, vuorovaikutusta aikuisten ja muien lasten kanssa? Opetella uusia taitoja, tuntea olonsa turvalliseksi, rakastetuksi? Pitäisi kai sylinkaipuisen parivuotiaan päästä syliin, ja saada olla siinä edes joskus niin kauan kuin haluaa? Sitä varten minä nyt olen täällä.

Eniten säälin kuitenkin Lukaa, yli vuoden ikäistä lasta, joka näyttää parikuukautiselta. Luka on vammainen, ilmeisesti myös epileptikko, mutta kukaan ei tiedä, miten vakava tilanne on. Kukaan ei tiedä, näkeekö Luka, kuuleeko hän. Hän ei ota kontaktia, on vain, ja välillä saa kamalia kohtauksia, jolloin vetää itsensä kaarelle ja itkee sydäntäraastavaa kipuitkua. Häntä yritetääntarkkailla ja kuntouttaa, mutta tietysti nykyaikaisilla menetelmillä ja parhaallamahdollisella hoidolla voitaisiin ehkä saada aikaan parempia tuloksia, kuin sillä, että vauva makaa päivät yksin sängyssään.

Tulipas pitkä teksti. Ja aika synkkä ehkä myös, mutta kerrotaan loppuun vähän iloisia juttuja:
Aurinko paistaa. Täällä sataa vain öisin (toisin kuin Darissa, jossa satoi vain päivisin, jes.), muuten on kuuma. Orpolapset osaavat nauraa, siitä myös tämän postauksen otsikko. Vaikka minulla ja lapsilla ei ole yhteistä kieltä, jokainen taapero nauraa samlla tavalla joka puolella maailmaa esimerkiksi kutitettaessa. Ja vauvan tai lapsen hymy. Se on ehkä suurin kiitos, jonka voin työstäni saada. Ehkä tästä kaikesta on jotain hyötyä.

-Heli


EDIT// kuvat saatu sittenkin liitettyä! :)

Stereotypiat toteen Darissa

Kuvittele mielessäsi Afrikkalainen kaupunki. Ei, ei sitä savimajakylää, vaan miljoonakaupunki, african style. Poista aurinko, lisää sade ja tiedät millaista on maaliskuisessa Dar es Salaamissa.

Okei, otetaan vielä se afrikkalainen mielikuvituskaupunki. Kuvittele itsesi kävelemään sen kadulla. Millaiset vaatteet on naisilla, jotka kävelevät sinua vastaan? Ehkä tällaiset?

Miltä näyttää kalatorilla, jossa naiset ostavat kalahuutokaupasta kalaa? Miltä siellä kuulostaa, miltä tuoksuu (haisee)? Jep, olet todennäköisesti oikeassa.

Kävelet eteenpäin. Ohitat hedelmänmyyjiä. Miltä he näyttävät, missä he myyvät tuotteitaan? Polkupyörällä, vai ehkä itse vetämissään puisissa kärryissä? Kyllä, kumpiakin tulee vastaan.

"kookospähkinöitä mulla tässä on..."

 Kuvittele vielä itsesi sinne kalatorin laitamille. Naiset kantavat vettä, banaaneita yms. Miten he kantavat niitä? Joo, samaa näkee joka puolella kaupunkia.

huomaa märkä ja mutainen maa. Kuva on tosin otettu alkupuolella päivää, eli tilanne ei ollut vielä paha :)

Eli kyllä, Dar on juuri sellainen, millaiseksi ainakin itse kuvittelisinkin afrikkalaisen kaupungin. Kadut eivät todellakaan ole asfalttipäällysteisiä, vaan taksi uppoaa vesilätäköihin _syvälle_. Liikennesäännöistä kukaan ei ole varmaan koskaan kuullutkaan, saati sitten suojateistä. Yli mennään siitä mistä ehditään, jos ehditään, ja taksi oikaisee jalkakäytävää pitkin jonon ohi. Vähän on sellainen fiilis, että mehän ei tuonne ulos lähdetä enää, kun tulee pimeää. Paitsi ehkä taksilla hotellilta ravintolaan ja takaisin.

Lisäksi Dar on märkä. Nyt todella on sadekausi, ja kaikki on märkää. Siis kaikki, lakanoista ja vessapaperista alkaen (no okei, ne on vaan nihkeitä ja kosteita :D hotellin ilmastointi pelaa aika hyvin). Ulkona sataa lähes tauotta, ja koska tiet eivät tosiaan ole asfalttisia, ne ovat tällä hetkellä pelkkää mutaa – ja vesilätäköitä. Mekko liimaantuu selkään kiinni, daladala-bussit kiitävät ohi järjetöntä vauhtia roiskien kuravettä päälle ja kengät ovat mutaiset. Tänään olisin voinut uida vesilätäkössä, eikä olisi tuntunut enää missään…

 Mutta Dar on myös kaunis. Katukuva on todella värikäs, kauniit naiset huiveineen ja mekkoineen ja hedelmämyyjämiehet kookospähkinöidensä kanssa sulautuvat ihmismassaan. Ihmiset ovat tosi ystävällisiä, iloiset ”jambo”- ja ”karibu”- huudot ympäröivät meitä kadulla kävellessämme. Ihmiset tulevat juttelemaan ja neuvovat vähänkään eksyksissä olevan turistin perille. Tänään aamulla etsimme paikkaa, jossa saisimme paikalliset liittymät kännyköihin ja nettiyhteyden koneeseen. Kysyimme tietä vähintään viisi kertaa (mm. hyvää suomea puhuvalta, Suomessa opiskelleelta tansanialaismieheltä), ja pääsimme perille. Hommat hoituvat kyllä, "hakuna matata" sanovat swahilinkielisetkin.

Sitä paitsi täällä on lämmin. Vajaat kolmekymmentä astetta, eikä sadekaan tunnu missään. Ruoka on hyvää, ihmiset ystävällisiä. Länsimaisia ei muuten paljon tule vastaan, tänään näimme kuusi itsemme lisäksi. Ja niistäkin ainakin neljä kuulemma oli Lähi-idästä, mutta vaaleaihoisia kuitenkin.

Meillä oli tänään muuten opaskin. Lyöttäytyi vain seuraan, alkoi iloisesti opastaa ja vei meidät sinne kalatorille ja vihannestorille. Kun maksun aika koitti (josta ei etukäteen sovittu mitään, fiksua), oli kyllä pientä erimielisyyttä summasta. Mutta sekin saatiin hoidettua.

Meillä on nyt internetyhteys sekä läppärissä että iPadissa, mutta toimivuudesta ei ole mitään takeita enää tämän jälkeen. Huomenaamulla ”kuskimme” Frank nimittäin hakee meidät kuudelta ja lento lähtee kohti Ilembulaa pian sen jälkeen. Ilmoittelen itsestäni ehkä piankin, ehkä vasta kuuden viikon
päästä.

-Heli

ps. Suomen puhelinnumeroni ei enää toimi, kännykässä on nyt eri kortti. Ehkä joskus tsekkailen, onko joku kaipaillut, mutta harvemmin varmaan. Äitin Suominumero toimii, ja toki ilmoitan Tansaniannumeroni jos joku sitä kokee tarvitsevansa. Puhelimenkäyttö vaan on aika harvinaisen kallista ulkomaille… =)

Pilvien yläpuolella paistaa aina aurinko

Heipähei. Tai jambo, kuten täälläpäin sanotaan... :)

Aamulla seitsemältä lähti lento aikataulussa Amsterdamiin, ja sieltä kevyet yhdeksän tuntia Dar Es Salaamiin, ja tunnin välilasku tehtiin Kilimanjarolla. Lento meni kyllä mukavasti, kun koneessa välillä Amsterdam-Kilimanjaro oli vain kourallinen ihmisiä. Meillä oli siis tilaa nukkua ja olla, ja omat telkkari-/peliruudut edellisen istuimen selkänojassa ;) se on kyllä aina niiiiin luksusta. Menetin myös jo sydämeni muutamalle koko lentokonetta ilahduttaneelle tummalle pienelle kiharapäälle. Joo, olen rakastunut tummiin lapsiin, että orpokotia odotellessa....

Nyt bloggaillaan Dar Es Salaamissa Holiday Inn- hotellin sängyllä. Tänne päästiin hyvin, mutta itse kaupunkia ei vielä paljon ole tullut nähtyä. Paitsi hotellin kattobaarista, josta vielä puoli yhdeltä yöllä sai iloisesti tilattua Marokkolaista couscoussalaattia ;)

Lomafiilis alkaa pikkuhiljaa nousta. Sen fiiliksen toi viimeistään kyllä Darin valojen näkeminen lentokoneesta ja astuminen ulos kuumaan, kosteaan ilmaan. Nyt illalla ei ainakaan satanut, vaikka sadekausi onkin. Kattoravintolaan tähtitaivas ja täysikuu näkyivät kirkkaalla taivaalla, sisha tuoksui ja musiikki soi. Jep, olen väsynyt, mutta onnellinen.

Hotellihuone, äiti alkoi skypettää heti kun saatiin nettiyhteys auki...

Dar sieltä kattobaarista kuvattuna

Ja illan ruoka. Voitti kyllä lentokoneruuat, vaikka nekin oli yllättävän hyviä

PS. suihkusta tulee vain kylmää vettä. Ja me ollaan vielä kuitenkin monen miljoonan asukkaan KAUPUNGISSA. Että voi jäädä lämpimät suihkut kyllä ottamatta seuraavan kahden kuukauden ajan...

Pölö von pöllöhousen ja muita juttuja

Noin tunnin päästä starttaa auto kohti Turun linja-autoasemaa. Bussi Helsinki-Vantaalle lähtee kahdeksalta, yö vietetään glo-hotellissa ja aamuseitsemältä nousemme ilmaan, ja jätämme taaksemme kotimaan ja arjen huolet. Ja myös kaikki ihanat ihmiset, joita tulee tietysti ikävä. Mutta ei kaksi kuukautta ole kuitenkaan kovin pitkä aika.

Vaikka tässä kyllä juuri äitin kanssa mietittiin, että kaksi kuukautta on pitkä aika. Se on yli tuplasti pidempi aika, kuin mitä minä olen koskaan ollut poissa kotoa, hui. Äitinkin pisin matka on kestänyt vain kuukauden. Jännittää. 

Mutta nyt on laukut (vihdoinkin) pakattu, ja matka voi alkaa.

Wish me luck.

Ps. Se Pölö von Pöllöhousen on, yllättäen, pöllö. Virkattu sellainen, ehkä nyrkinkokoinen. Se lähtee mukaan, koska siitä pitää ottaa kuvia eri paikoissa. Ja se kuulemma muistuttaa minua niinikään pölöistä ystävistäni. Kiitos Aimi ja Jaana.

”If at some point you don’t ask yourself, ‘What have I gotten myself into?’ then you’re not doing it right.” — Roland Gau

Minulla on aina ollut tietynlainen palo matkustaa. Olen kiertänytkin maailman monesti - nojatuolissa nettisivuja surffaillen. Toki erilaisia paikkoja on tullut ihan oikeastikin nähtyä, mutta lähinnä Euroopan rajojen sisäpuolella, jonkin verran myös Aasiassa. Rakastan matkustamista. minne vain, koska vain, kenen kanssa vain. haluan nähdä ja kokea. Yleensä tulevaisuudenhaaveitani kysyvät joutuvatkin tyytymään vain vastaukseen "emmä muuten tiiä, mut ainakin haluun matkustaa paljon".

Koska blogit, joissa ei ole kunnollista esittelyä heti alkuun, ovat ärsyttäviä, tulee tähän blogiin sellainen : olen siis Heli, 18 vee, ja lähdössä maaliskuun lopulla Tansaniaan vapaaehtoistöihin ja turistiksi. Lähden matkaan äitini kanssa, joka menee Ilembulan ev.lut. sairaalaan vapaaehtoislääkäriksi, ja itse hoidan orpolapsia paikallisessa orpokodissa. Se on myös yksi pitkäaikainen unelmani: muistan jo lapsena halunneeni lähteä vapaaehtoistyöhön jonnekin päin maailmaa. Rakastan lapsia ja heidän hoitamistaan, joten tämä on ainutlaatuinen tilaisuus tehdä asioita, joista (toivottavasti...) nauttii.

Kuuden viikon työjakson jälkeen olisi tarkoitus hyvästellä Ilembula ja työt sekä toivottaa tervetulleeksi siskoni sekä äitin miesystävä, jotka lentävät luoksemme Suomesta. Jatkamme matkaa siinä vaiheessa safarille : tarkoituksena on käydä muutamassa luonnonpuistossa ja sen jälkeen maata vielä muutama päivä Sansibarin saaren hiekkarannoilla. Kun olemme viettäneet tasan kaksi kuukautta Tansanian auringon alla (joka toivottavasti paistaa) on meidän aika lentää takaisin Suomeen valmistelemaan YO- juhlia.

 Blogini on lähinä tarkoitus olla  "sähköinen matkapäiväkirja" , jota kirjoitan ensisijaisesti itselleni, mutta myös kaikille tutuille täällä kotimaassa. Itse olen hyötynyt paljon muutamasta bloggaajasta, jotka ovat käyneet Ilembulassa, eli kaikenlaisen infon etsimiseenkin tätä saa käyttää. Tietysti on hauskaa, jos joku haluaa lukea tätä muuten vain :))

Matkamme alkuun on aikaa nyt enää reilu viikko. Olen superinnoissani, mutta vähän kyllä jännittääkin. En oikein tiedä, mihin olen itseni laittamassa, mutta pianhan se selviää. :D Nämä viime hetket pitäisi nyt käyttää ylioppilaskirjoitusten parissa, mutta tottakai mukaan mahtuu myös rakas lentopalloharrastus ja kaverit, joita haluan nyt nähdä mahdollisimman paljon ennen kuin eroamme muutamaksi kuukaudeksi. :)