Sitä jolla on uudet seikkailut suuntanaan...

No joo joo, olen lopettanut tämän blogin. Ei huolta, en aio jatkaa sitä. Sen sijaan loin uuden blogin! :)

Sanoinhan, että jätin sydämeni Tansaniaan. No, lähden hakemaan sitä. Tai jättämään sen uudelleen. Miten vaan, mutta nyt on välivuosi ja maailma auki. Lokakuusta ainakin tammi-, toivottavasti maaliskuuhun . Tervetuloa mukaan, pitäkää peukkuja. Kommentoida saa ja pitää.

http://lets-just-go.blogspot.fi/

Mulla on ikävä teitä

Silmäni ovat tänä yönä kyynelistä sumeat, ja suolaiset pisarat valuvat poskiani pitkin. Ripset liimautuvat yhteen, ripsivärit leviävät. Sydämeen sattuu.

Koska minulla on ikävä.

Kuuntelin musiikkia Youtubesta. En edes muista, mistä aloitin, mutta lopulta päädyin kuuntelemaan Kaija Koon biisin ”minä muistan sinut”. Ja sitten hajosin hetkeksi.

Minä muistan Ilembulan pieniä orpolapsia. Adelan neljähampaista hymyä, ja Raymondin pieniä käsiä, joilla hän taputti aina kun ilmestyin orpolan ovesta sisään. Muistan Joshuaa, joka painautui minua vasten unissaan. Muistan Annaa, joka juoksi joka ikinen päivä suoraan syliin. Muistelen Weemaa, joka oppi luottamaan, Eliaa, joka nauroi kaikelle ja Gabrielia, joka nukahti vain syliin. Muistan Lukan hymyn, pienen Hekiman painon sylissäni ja McDonaldin, josta olin niin ylpeä. Ja muistan pienen Lantinin, joka lyhyen elämänsä aikana opetti minulle niin paljon.

Ja siksi itken yksin tänä yönä.

Listaan voisi lisätä niin paljon muutakin, mitä minulla on ikävä. Mutta mitäpä sitä kieltämään – eniten minulla kuitenkin on ikävä jokaista niistä pienistä. Pieniä käsiä, jotka tarttuvat lujasti, nauravia suita ja kyynelistä täyttyviä silmiä. Sydäntäraastavin on kuitenkin ajatus siitä, miten lapset ehkä kuvittelivat taas yhden ihmisen hylänneen heidät, kun lähdin. Tai unohdetaan se kuvittelu, minähän hylkäsinkin. Ja se ihan oikeasti sattuu. Ja niin sattuu tämä ikäväkin.

-Heli

ps. Tiedän, että sanoin etten enää kirjoita tähän blogiin. Mutta saa kai sitä mieltään muuttaa? Täällä kuitenkin käy joka päivä joku, eli eiköhän tämänkin tekstin jokunen ihminen näe. Ja vaikkei näkisikään, se on silti minulle totta. Jokainen sana.

Unelma Afrikasta - mitä jäi käteen?

 Ensimmäisessä postauksessani kerroin, miten minulla on pitkään ollut unelmana tehdä vapaaehtoistyötä Afrikassa. En tiedä, mistä tuo unelma sai alkunsa. Ehkä siitä, kun pappa sanoi, että lautanen pitää syödä tyhjäksi, koska "Afrikan lapsilla ei ole ruokaa"? Ehkä jostain uutislähetyksestä, jonka olen sattumalta lapsena nähnyt? Tai ehkä se on vain jotain sisäänrakennettua, halu auttaa?
Nyt kuitenkin sitten pääsin Afrikkaan, ja olen sen jälkeen saanut hetken järjestää ajatuksiani.

Mutta mitä tästä nyt sitten jäi käteen?

Tietysti käteen jäi mieletön määrä uusia kokemuksia, elämyksiä, ihmisiä, vähän uutta kieltäkin. Mutta mitä muuta?

Ensinnäkin, mihin jäi se "haluan nähdä maailmassa niin paljon kuin mahdollista"- ajatus? Miksi nyt suunnittelen jo seuraavaa kertaa Tansaniaan? Mikään maa ikinä ei ole syttänyt tällaista intoa mennä takaisin. Ennen olin varma, että vaikka menisin samaan maahan uudestaan, en ainakaan samaan paikkaan siellä (no suurkaupunkeja ei lasketa). Mutta Tansaniaa ja Ilembulaa tulee ikävä. 

Tunne siitä, että niin paljon voisi ja pitäisi tehdä. Ihmiset elävät niin kurjasti ja köyhästi. On sairaita ja vammaisia, jotka eivät pääse mihinkään pikku majoistaan. On niin paljon asioita, jotka haluaisi muuttaa. Ja toisaalta ajatus siitä, että mitä annettavaa minulla oikeasti olisi? Olisivatko nämä ihmiset onnellisempia rikkaina tavarapaljoudessa? Tai jos he osaisivat puhua parempaa englantia turisteille? Jos heillä olisi aina kiire oravanpyörään ja sieltä pois, kuten meillä? Miten se parantaisi heidän elintasoaan, tai paremminkin heidän onnellisuustasoaan? 

Vaikka varmasti on niin paljon, mitä voisi tehdä, jotta ihmiset voisivat olla onnellisempia.

Uudenlainen elämänkatsomus. Tai ehkä paremminkin vahvistusta monelle aikaisemmallekin arvolle ja ajatukselle. Tällaiselle rikkaan hyvinvointivaltion kasvatille, jolla on aina ollut enemmän kuin tarpeeksi, tekee tosiaan hyvää nähdä ihan elävässä elämässä, millaista elämä voisi olla, ja millaista se suurimmalla osalla maailman ihmisistä on.

Seuraavan kerran, kun valitan jostain, muistuttakaa minua viisivuotiaasta Rehemasta, jolta käärme vei toisen käden, Blantinasta, jonka tytär oli kuolla herpekseen, ja joka asuu savimajassa jossa ennen ei ollut edes kunnollista kattoa. Muistuttakaa minua ihmisistä, joilla ei ole edes lattiaa tai sänkyä, puhumattakaan sähköstä tai vesijohdosta. Muistuttakaa minua, miltä pelkkä ugali maistuu tai  miltä näyttävät Mufindin lapset. Muistuttakaa minua pienestä Lantinista, jolta AIDS vei ensin äidin ja sitten elämän ja tulevaisuuden.

Pieni hämmennys: vaikka tähän suomalaiseen, tuttuun elämään oli helppo palata, on pieniä asioita joista mieli palaa aina sinne tuhansien kilometrien päähän. En pysty jotenkin käsittämään, että hanasta voi juoda vettä. En tiedä, kumpaan tienreunaan kuuluu väistää vastaantulevaa pyöräilijää. Mietin kadun vilinässä, että isolla osalla näistä ihmisistä ei ole aavistustakaan, kuinka onnellisia he ovat. Jään hämmentyneenä katsomaan, kun äiti hoputtaa lastaan, sillä mihin heillä on kiire? Mihin meillä täällä valmiissa maailmassa on koko ajan niin kiire? (Ah, tekeepäs hyvää tällainen ajattelutapa kun olen muutenkin aina myöhässä joka paikasta.)

Ja niin, vaikka pääsin toteuttamaan unelmaani, se, mitä tästä todella jäi käteen, on unelma Afrikasta.

Kaipuu Afrikkaan. Rakkaus Tansaniaa kohtaan. Jonain päivänä menen takaisin, ja teen ehkä jotain, millä on merkitystä. Afrikassa työ ei lopu kesken, ja maailma on täynnä köyhiä, sairaita, ihmisoikeudettomia. Ihmisiä, joille pienikin apu voi olla iso voitto. Ja vaikka kaikkia ihmisiä ei voi auttaa, jokaista kuolevaa ei voi parantaa, niin ehkä pystyy pelastamaan yhden ihmisen hengen tai antamaan yhdelle lapselle mahdollisuuden kouluttautua. Ja sekin on jo paljon.

Lupaan, että jonain päivänä palaan Tansaniaan, minun on pakko. Ehkä hetkeksi, ehkä pidemmäksi aikaa, mutta en voi pysyä vain paikallani Suomessa. Olen aina tiennyt, että haluan nähdä maailmaa, mutta nyt on ehkä selvinnyt, minne palaan aina uudelleen. Milloin, sitä en tiedä, mutta minä palaan. Because in wanderlust I trust.


-heli



Ps. Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet seurata matkaani! Erityiskiitos kaikille, jotka ovat kommentoineetkin. Tämän blogin tie on nyt lopussa. Sitä oli kiva kirjoittaa, ja varmasti sitä on myöhemmin kiva lukea. Mutta nyt siis sitten vain kiitos ja kumarrus!

Pikapostaus: matka tiivistettynä

Jos ehtisin nyt blogata kunnolla, kertoisin teille matkani tiivistettynä. Kertoisin, miten minun matkani koostui iloisista ihmisistä, uusista oivalluksista, hyvänpäiväntoivotuksista ventovierailta. Uusista kokemuksista, lasten hymyistä ja pienten käsien puristuksesta. Auringonpaisteesta (ja välillä sadekuuroista), henkeäsalpaavista maisemista, ihanista ihmisistä ja mahtavista kokemuksista ja elämyksistä.

Kertoisin teille myös, miten minun elämääni vaikutti köyien ja sairaiden ihmisten tapaaminen, kuolevat lapset (varsinkin se yksi) ja ihmisten silti iloinen elämänasenne. Kertoisin teille lapsista, jotka tekevät itse lelunsa ja pelaavat jalkapalloa käsintekemillään palloilla.

Kertoisin myös, miten minulla on hyvin ristiriitaiset tunteet kotiinpaluusta. En haluaisi lähteä, haluaisin jäädä tänne. Toisaalta on ihana päästä siihen helppoon, tuttuun elämään. Siihen, jonka minä tunnen ja osaan.

Olen kertonutkin jo monesta näistä asioista. Lopuista kerron vähän myöhemmin, kun ajatukset ja tunnelmat ovat kasassa ja selvitettyinä. Pysykää linjoilla, todennäköisesti viimeinen postaus luvassa todennäköisesti kahden viikon sisään.

Deep blue & turquoise

 Noniin, oon viimeksi postannut kuulumisia tiistai-aamupäivällä (?) eli täältä taas tulee. Nyt ollaan muuten oikeasti jo matkan loppusuoralla, kun päiviä on jäljellä enää huominen, ja lauantaista puolet! Sinne hujahti se kaksi kuukautta, ja itselläni on ollut lievää lähdön tunnelmaa jo siitä asti, kun Ilembula jäi taakse.

Tiistaina siis hengailtiin hotellilla, käytiin sateen jälkeen lounaalla paikallisessa ruokapaikassa, uimme kirkkaansinisessä vedessä nousuveden aiheuttamissa aalloissa, kävelimme pitkin silkinpehmeää hiekkaa, kuulin niitä kamalia uutisia ja noh.. Sinä kai se päivä menikin, rentoutuessa ja nauttiessa auringosta.

Keskiviikkona sitten ryhdistäydyttiin, ja otettiin retki maustefarmille ja stone towniin. Maustefarmilla vietimme ensin kaksi tuntia oppaiden kanssa erilaisia kasveja haistellen, maistellen, katsellen ja ihmetellen. Tapasimme mm. kanelin, vaniljan, sitruunaruohon ja inkiväärin, sekä paljon sellaisia hedelmiä ja mausteita, joista en ole ikinä kuullutkaan. Kotiinviemisiksikin ostettiin muutama maustepussi, ja matka jatkui kohti Stone Townia, Sansibarin keskustaa.

Kookospähkinä on pahaa

Sansibarilla on julma ja synkkä historia, sillä tämä saari on toiminut orjasatamana, josta rahtilaivat ympäri maailman ovat käyneet hakemassa orjia muualle maailmaan ja jonka torilla ihmiset ovat maksaneet pilkkahintoja naisista, lapsista ja miehistä, jotka oli orjaksi ryöstetty kotoaan, koska heidän ihonvärinsä sattui olemaan erilainen. Asiaankuuluvasti kävimme siis oppaan kanssa tsekkaamassa orjien säilytyspaikan ennen markkinoille vientiä, ja oli oikeasti aika järkyttävää nähdä ehkä oman huoneeni kokoinen koppi, jossa oli aikaansa viettänyt 50 miestä, tai isommassa huoneessa 75 naista ja lasta, ilman vettä, ruokaa, vessaa tai oikeastaan happeakaan, kahlehdittuna yötä päivää. Monet kuulemma kuolivat, mutta eihän se orjakauppiaita haitannut, kylistä sai aina lisää. Orjakauppa lopetettiin virallisesti v. 1873, mutta oikeastihan ihmiskauppa jatkuu edelleen jossain muodossa ympäri maailman.....

75 naisen ja lapsen asumus muutaman päivän ajan.

Sen jälkeen kävimme kurkkaamassa torilla, jonka ensimmäisessä osiossa ei voinut hengittää, koska kala ei tuoksu kovin hyvälle kolmessakymmenessä asteessa torikojun pöydällä. Ainakaan, kun kaloja on satoja, ja ihmisiä melkein yhtä paljon. Toisessa osassa toria ei voinut hengittää, koska lihakaan ei tuoksu kovin hyvälle. Eivätkä myöskään lehmän sarvet tai mahalaukku, puhumattakaan vuohen aivoista. Kolmannessa osassa, jossa oli vihanneksia, hedelmiä ja mausteita, ei voinut hengittää, koska pelkäsi löyhkän vielä seuraavan perässä.

Do I have to say more..?

Pikkuinen koiranpentu tuli Kiinan lähetystön(?) pihalta moikkaamaan :)

Sen jälkeen kiersimme hetken stone townin kapeita kujia, ja opas kertoi juttuja Sansibarin vallankumouksesta, arabialaisista ovista ja kaikenlaisesta muusta. Sen jälkeen sanoimme oppaalle heipat ja siirryimme shoppailuosioon. Eihän siellä mitään ihmeellistä voinut shoppailla, mutta tuliais- ja matkamuistokokoelma kyllä karttui. Rantabaarissa valkoisella hiekalla juotujen juomien jälkeen suuntasimme kohti hotellia.

Margarita

Ja sitten tänään eli torstaina lähdimme heti aamusta snorklausretkelle, jolla kerrottiin olevan mahdollisuus uida luonnonvaraisten delfiinien kanssa, joiden läsnäoloa ei voitu tietenkään kuitenkaan taata. No, ei päästy uimaan delfiinien kanssa, mutta kokemuskassaan kilahti muutama juttu taas lisää:

Matkasimme lautalle katamaraanilla (1. kokemus) ja näimme matkalla ne delfiinit. Vapaina, siellä minne ne kuuluvatkin (2.). Vesi oli matalissa kohdissa niin turkoosia, että Thaimaan ja Borneon vedet jäävät auttamatta kauas taakse.  (3.) Siis ihan todella turkoosia. Ja syvissä paikoissa vesi taas oli niin syvänsinistä, ettei sitä voi kuvaillakaan. Maisema oli aivan täydellisen kaunis. (4.) Ensimmäisen snorklauksen jälkeen grillasimme katamaraanin perässä kalaa (5.), joka ostettiin matkalla paikallisilta kalastajilta (6.), eli tuoretta ainakin oli. Takaisinpäin mennessä ihan nostettiin katamaraanin purjeetkin ja purjehdittiin hotellin edustalle (7.), jossa ilmeni pikku ongelma: ainut tapa saada meidät rantaan korkean nousuveden aikaan on se, että opas hyppää uimaan, hakee rannasta kanootin, ja meidät kuljetetaan yksitellen rantaan, ja viimeisenä tavarat (8.). No, tuumasta toimeen. Matka ei onneksi ollut kovin pitkä, mutta aallokko ja virta olivat aika voimakkaat. Opas oli juuri ehtinyt kysyä, olenko ennen ollut kanootissa (joo, olisinko kerran vai kaksi, viitisen vuotta sitten) ja vitsaillut kaatavansa kanootin, jotta voi testata uimataitoni (kun minulla on kangaskassi, jossa on neljä pyyhettä), kun iso aalto heitti meidät ympäri (9.). Mutta hakuna matata, siinä kohtaa ylettyi jo pohjaan (vaikkei aallon harjalla kylläkään), eli selvisin rantaan kunnialla. Vaikka se pyyhekassi painoi ihan järkyttävän paljon :D

Kalaostoksilla

Voi jäätävyyksien jäätävyys mikä kuva, mut valmiina snorklaamaan :D

Katamaraanin toinen nokka, deep blue ocean ja paratiisisaari

No, mutta kaksi päivää jäljellä. Myös tämän blogin elämänkaari lähenee loppuaan, samoin kuin minun bloggaus"urani". Tällä hetkellä suunnitelmissa on todennäköisesti kaksi postausta, yksi lauantaina ja yksi joskus sitten vielä Suomessa, kun ajatukset on saatu kasaan. Sellainen "mitä jäi käteen?" - tyyppinen juttu. Ehkä kyllä vasta YO- juhlien jälkeen, mutta sen näkee sitten...

Tämä on muuten ollut yllättävän hauskaa tämä bloggaustouhu, ja matkan tapahtumat, heränneet ajatukset ja muut jutut on saanut kätevästi talteen, matkapäiväkirjojen kirjoittamisessakin olen niin huono. :D

-Heli

pienelle enkelille

"Vaikene sydän, kuuntele hiljaa,

on kuolema niittänyt kalleinta viljaa."

En ikinä, koskaan, milloinkaan olisi kuvitellut kirjoittavani edes blogia, saati sitten muistokirjoitusta sinne. Ainakaan ihmiselle, jonka olen tuntenut muutaman viikon, joka ei ole koskaan edes hymyillyt minulle. Mutta tänään teen sen, todella pienelle ihmiselle, joka ehti lyhyen elämänsä aikana viemään sydämeni.

Pieni hobittimme Lantini tuli orpolaan noin viikon ikäisenä 22.4. Hän oli pieni kuin mikä, ja hukkui koon 50 housuihin. Aloin pian nimittää pikkuista hobitiksi minimaalisen koon ja suuren hiuspehkon takia. Pieni lapsi oli pelkkää rakkautta ja vaikka kiinnyin ja rakastuin jokaiseen orpolan lapseen, Lantini oli aina vähän erityinen: hän oli pieni ja hauras, söikin huonosti.

Pelko käväisi mielessä, kun Lantini joutui melkein viikoksi sairaalaan viikkoa ennen, kuin lähdimme Ilembulasta. Hän kuitenkin tuli takaisin hyvissä voimissa, ja hetken kaikki oli hyvin. Muutaman päivän päästä rakas joutui uudelleen sairaalaan, ja viimeisenä iltanamme kävin häntä siellä katsomassa. Jättämässä hyvästit, tosin lopullisemmat kuin uskoinkaan. Lantini oli heikkona, ei suostunut syömään melkein mitään. Pahinta alkoi jo pelkämään, mutta eihän meidän pienelle nyt mitään käy. 

Laitoin eilen Leenalle tekstarin, että mitä pikkuiselle kuuluu. Tänään Leena vastasi suruviestillä, että viikonlopun aikana pikkuinen hobittimme on kuollut keuhkokuumeeseen. Pienen pojan äiti oli HIV-positiivinen, eli ilmeisesti myös Lantini oli.

Tavallaan tuntuu hassulta olla näin surullinen tämän lapsen puolesta, enhän oikeastaan edes tuntenut häntä. Mutta samalla, kun itken Lantinin kohtaloa, itken ehkä myös niitä kaikkia muita HIV:n ja AIDS:n tappamia lapsia ja aikuisia. Vaikka täällä kuolema kuuluukin elämään, ja Lantinin pieni elämä oli vaikea alusta loppuun, en minä tätä silti haluaisi hyväksyä. Minä en ole tottunut ihmisten, varsinkaan pienten lasten kuolemaan omassa arjessani.

Rest in peace rakas Lantini n.14.4.2013-n.18.5.2013 <3

Rakas 7 päivää, ensimmäisiä hetkiään orpolassa

Pieni ja hento ote

Pieni mytty isossa sairaalasängyssä

Tukka ajeltuna pois tippaletkun tieltä. Viimeisiä päiviä terveenä.

-heli

Ps. Kuului orpolalta myös hyviä uutisia! Lapsista isoin, Raymond on päässyt vihdoin kotiin isänsä luo!:) ja Anna on täyttänyt kaksi, eli seuraavaksi odotellaan hänen isäänsä :)

Valtameren rannalla ja safari kuvina

Sunnuntaina ( öö hetkinen... Joo, tais se sunnuntai olla.) lähdettiin aamulla

(kun aamupalalle oli saatu kananmunat haettua kylästä pilaantuneiden tilalle.) Udzungwan luonnonpuistosta, johon olimme edellisenä iltana saapuneet, vaeltamaan vuoristoon. Sademetsässä kulkevaa reittiä sai kulkea vain oppaan seurassa. Reitti ei ollut edes ihan 7km, mutta kyllä sillä hien sai pintaan, varsinkin kantamusten kanssa. Mutta reitin varrella oli onneksi 170m vesiputous, jonka yläpuolella söimme lounaspakettimme ja jonka alapuolelle pääsi uimaan (kylmään veteen, mutta kuitenkin). Se oli siistiä!

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Daria, ja ehdimme mainiosti lauttaan (puoli tuntia check in - ajan jälkeen...). Parin tunninlauttamatkan jälkeen Sansibarin saari jo saavutettiinkin ja kuskin kanssa hotellille, joka on merenrannalla ja PUOLIHOIDOLLA (oon järkyttynyt, koska meillä ei ikinä ole mitään muuta kuin pelkkä aamupala, paitsi paikoissa joissa on pakko. Ja nyt täällä.). Tänään aamulla kävimme uimassa Intian valtameren aalloissa ja otimme aurinkoa, ja nyt, ennen lounasta, kuuntelen hotellihuoneessa trooppisen sateen rummutusta terassiin.

No joo, anyway. Päätettiin Annikan kanssa tehdä yhteinen "safari kuvina"- postaus, koska savannin perukoilla nettiyhteydet nyt olivat mitä olivat (ja täällä on ilmainen wlan, jipii!). 

Postaus julkaistiin kuitenkin Annikan blogiin, ja sen voikin lukea TÄÄLTÄ!

Yhdessä valittiin kuvat ja keksittiin kuvatekstit. Annika saa kyllä tosin kunnian about 99,9% kuvista, ja varoituksen sana: niitä kuvia on paljon! 

-Heli

Paikka, jonne sydän jää

Moni Afrikassa käynyt sanoo jättäneensä sydämensä sinne. Jotenkin tuntuu oudolta, että jokin niin erilainen, jokin niin köyhä ja kurja voisi rakastuttaa itseensä. Ei sitä voi tajuta.. Ei, ennen kuin on itse kokenut sen (eikä sitä kahdessa kuukaudessa koeta lähellekään, saati kahdessa viikossa, mutta yrittää voi..)

Minun sydämeni jää nimittäin tänne.

Osa sydämestäni jää Ilembulan orpolapsille, jotka rakastavat sen rikki. Osa taas jää jokaiseen savimajaan,
 jossa olen vieraillut tai jonka ohi olen kävellyt. Osa siitä on jokaisella tapaamallani enemmän tai vähemmän
 tuntemattomalla ihmisellä, jonka hyvän huomenen toivotus sai minut hymyilemään.
Menetän osan sydämestäni aina, kun näen jalkapalloa pelaavia pikkupoikia, savimaja-kotinsa edessä ugalia
 keittäviä mamoja värikkäine kangoineen tai lapsia, jotka leikkivät rikkinäisissä vaatteissaan pysähtyen
 vilkuttamaan ohiajaville autoille.

Minun Tansaniani on iloinen. Se tanssii villisti ja taputtaa tahtia. Se käyttää värikkäitä kankaita, eikä sillä ole kiire minnekään
Se on vahva, ja se selviää niin köyhyydestä, kuivuudesta kuin sairauksistakin. Se tuoksuu kukille sateen 
jälkeen, metsälle, maantien pölylle ja poltettaville roskille. Se on kaunis, ylväs ja ryhdikäs.

Vaikka eihän faktoja voi kieltää. Tämä maa on kaiken kauneutensa lisäksi myös köyhä, korruptoitunut ja 
monelle varmasti kurjakin paikka elää. Mutta siitä puolesta en haluaisi tietää mitään. Haluaisin sulkea
 silmäni miehiltä, jotka pyykkäävät katuojassa, puolialastomalta pikkulapselta ja jalattomalta kerjäläiseltä, 
joka raahaa itseään käsillään kadun yli sandaalit käsissä. Tavallaan en myöskään haluaisi tavata reuman
 runtelemaa isoäitiä, tai nähdä aliravittuja lapsia tai Darin kaduilla nukkuvia ihmisiä.

Mutta vaikka kääntäisin katseeni pois, se ei muuttaisi mitään, nuo asiat ja ihmiset olisivat silti olemassa, 
Eivätkä minun suljetut silmäni muuttaisi heidän elämäänsä millään tavalla. Ja siksi minulla ja meillä kaikilla on velvollisuus 
katsoa, olla unohtamatta ja yrittää auttaa.

Kuvat hiv-positiivisesta portinvartijanaisesta lapsineen, käärmeenpuremasta vain käden amputaatiolla 
selvinneestä 5-vuotiaasta Rehemasta ja orpolapsista, jotka kiipeävät syliin heti kun mahdollista, ovat 
syöpyneet muistiini. Eikä niitä saa sieltä pyyhittyä pois. Eikä niitä saa pyyhkiä. Eikä oikeastaan edes halua, 
vaikka unohtaminen tavallaan olisikin helpompaa,


-Heli

Ps.Terveiset Udzungwan telttamajoituksesta. Kaskaat ja linnut huutavat ulkona, huomenna suunnitelmissa on
vaellus vesiputouksille. Autossa oli aikaa järjestää ajatuksia, ja tässä siis pohdinnan tulos. 

Keskellä luontodokumenttia

Safarilta terkkuja (swahilinkielinen sana safari tarkoittaa matkaa, joten kun paikallisille sanoo olevansa menossa safarille, he kysyvät hämmentyneenä, mihin matkalle olet lähdössä)!

Maanantaina tosiaan ajettiin Ilembulasta ensin Mbeyaan, ja sieltä lennettiin Dariin. Lento tosin oli kaksi tuntia myöhässä (mutta kentällä tosi nopea nettiyhteys, joten aika meni nopeasti...). Illalla Annika ja Tuomo saapuivat suomesta, ja olimme heitä vastassa lentokentällä, ja menimme siitä sitten hotellin kattobaariin, mutta annika meinasi nukahtaa, joten mentiin kaikki pikkuhiljaa nukkumaan. Itsehän olen tottunut nukkumaan 21-07, joten melkein yhteen asti valvominen teki aika tiukkaa, mutta heti kun ulkona alkoi valaistua kello 6.25, heräsin. Siis minä. Kuudelta. Vapaaehtoisesti.

Aamulla matka jatkui kohti Mikumin kansallispuistoa. Mikumi on siitä jännä luonnonpuisto, että yksi Tansanian suurimmista valtateistä kulkee aivan Mikumin läpi, joten illansuussa näimmekin jo mm. kirahveja, impaloita ja seeproja ajaessamme Lodgelle (jonka omistaa yllätysyllätys Foxin perhe). 

Lodgessa oli telttamajoitus , mikä kuulostaa ehkä aika eksoottiselta, mutta isoissa teltoissa oli siis vesivessa, suihku, sängyt, sähkö (paitsi että oli sähkökatko) ja teltan yläpuolella ruohokatto.

Illallisella (joka on Foxeilla aina ihana) pääsimme mm. Syöttämään jonkinlaisia villejä yöapinoita (bush babies) banaaneilla (kädestä! Supersöpöä) ja suklaakakulla (annika), ja näimme myös "ruokailuparvekeen" alle jätettyjä ruoantähteitä syövän ison ja ujon sivettikissan, joka näytti lähinnä leopardin ja mäyrän risteytykseltä.... Loppuilta menikin sitten teltassa maatessa ja öisen savannin ääniä kuunnellessa (kaskaat, norsun mahan murina ja bush babyt, muun muassa. Norsuja siis oli jossain lähellä, tulevat kuulemma juomaan lodgen uima-altaasta. 

Aamulla lähdimme ensimmäiselle puistoajelullemme, ja eläimiä tulikin nähtyä ihan kiitettävät määrät. Ensimmäisen päivän bongatut-listaan nimittäin voisi kirjoittaa ainakin:

- impaloita

- puhveleita (yksi big five-laji)

- norsulauma (kuuluu yllättäen myös big five- listaan)

-gnuita

- kirahveja ( tiistai-illalla nähtiin myös vauvakirahvi vanhempineen!)

-seeproja (tosin aika kaukaa) 

- virtahepoja

- paviaaneja, paljon

- pahkasikoja

- erilaisia lintuja, mm. Marabu-haikara, korppikotka ja kaikkia ihmelintuja minkä nimiä ei voi muistaa

-iso lisko

-ja törkeän iso mittarimato (okei tiistai-illalla jo mutta whatever)

Fiilis on kuin keskellä luontodokumenttia kun katselee gnu-lasten juoksentelua, norsujen juomahetkeä, tien ylittävää pahkasikaa tai mutakylpyä ottavaa puhvelia. Tavallaan on ihan uskomatonta, että nämä eläimet todella ovat villejä ja täällä, maisema on sellainen.. no, savanni, ja me saamme mahdollisuuden nähdä sen kaiken todella läheltä, ihan mieletöntä.

Matka jatkui kohti Ruahaa iltapäivällä. Arte Bomasta kävimme ostamassa maasai-kynttilänjalat (jee, kiitos koordinaateista Leenalle!) ja illalla Ruahassa bongasimme heti harvinaisen leopardin(big five)! Kuski ajeli pitkin puskia ihan huumassa ja i-ha-nal-la Ruaha River Lodgella kaikki olivat innoissaan leopardista paikan emäntää myöten :)

Torstaina kävimme kahdella ajelulla, ja uusina lajeina bongattiin mm. Apinoita, vesiantilooppeja ja lintuja, jakoko päivän metsästämisen jälkeen illansuussa lodgen lähellä vihdoinkin kaksi leijonanaarasta(big fivesta neljä viidesosaa koossa, sarvikuonoa ei edes voi nähdä..) makaamassa keskellä tietä, sulattelemassa ruokaa ja leikkimässä keskenään. Mielettömän hieno kohtaaminen oli kyllä, kun auto oli vain muutaman metrin päässä leijonista.

Perjantaina ajoimme kymmenisen tuntia näkemättä muita uusia eläinlajeja kuin krokotiilin, shakaalin ja ison linnun, jota luulin strutsiksi kaukaa :D huomenna matka jatkuu Udzungwan puistoon. :)

- Heli

Ps. "They call it Africa, we call it home" luki tien varrella. Tiivistää hyvin sen, mikä oli yksi ensimmäisistä ajatuksistani tästä maasta: näiden ihmisten elämä täällä on pohjimmiltaan aivan samaa kuin meidän elämämme Suomessa. Mahdollisuudet, olosuhteet ja kulttuuri on tietysti täydellisen erilaiset, mutta kuitenkin. Täälläkin lapset käyvät koulua, vanhemmat tekevät töitä. Pestään pyykkiä, laitetaan ruokaa ja unelmoidaan tulevaisuudesta. Ei sillä ole mitään väliä tehdäänkö ruoka nuotiolla vai sähköhellalla, onko käytössä pyykkikone vai pieni puro, tai onko työ it-insinöörin työ vai maissinviljely. Ihmisiä me olemme kaikki, asuimme sitten missä päin maailmaa tahansa.

Ja ei kuvia tänään, sori vaan. Hienoja kuvia olis tarjolla, kiitos annikan, mutta julkaisen ne varmaan vasta sansibarilta, koska, no ylläri, nettiyhteydet,....

Melkein jo kotimatkalla

Kirjoitin teille eilen päivitystä tästä viikosta, mutta en nyt haluakaan julkaista sitä. On niin paljon kerrottavaa, niin paljon ajatuksia, niin paljon kaikkea, että teksteistä tulee pelkkää tajunnanvirtaa, tai tylsää selostusta, tyyliin ”sitten teimme näin ja sitten niin”. Että kokeilen nyt kirjoittaa teille uuden tekstin.

En jaksa nyt kertoa yksityiskohtaisesti, mitä olemme tehneet tällä viikolla. Mutta lyhyesti: kävimme tutustumassa Ilembulan montessori-päiväkotiin, jossa 3-5-vuotiaat pienet halusivat koskettaa vaaleaa ihoa. Äiti on pakotettu innostunut käymään orpolalla, ja auttanut minua pienten kanssa koko viikonlopun (ja lapsethan tietysti niinä aikoina, kun kaksi syliä olisi tarjolla, käyttäytyvät oikein hyvin, eivät halua syliin tai nukkuvat..). Lauantaina kävimme sairaalan ylihoitajan luona lounaalla, sunnuntaina päivällä oli sairaanhoitajien juhla, jonne meidät oli kutsuttu ja illalla söimme päivällistä sairaalan johdon kanssa.

Meidän ruokalan mamat ja sairaalan johto :)

Tänään on siis viimeinen Ilembulan päivä. Mihin hävisi kuusi viikkoa, se etukäteen järjettömän pitkältä tuntunut aika vieraassa kulttuurissa, kaukana kaikesta? Kuusi viikkoa on tuplasti sen verran, mitä olen ikinä ollut millään matkalla putkeen. Ja se meni, noh, kuin silmänräpäyksessä. Huomenna on aika matkata Mbeyan kautta Dariin, ja illalla toivottaa tervetulleeksi siskoni Annika ja äitin miesystävä Tuomo, ja jatkaa tiistaiaamuna matkaa kohti Mikumin kansallispuistoa. Suunnitelmissa siis kahden viikon loma, kolme luonnonpuistoa ja Sansibar.

Äiti kävi blogissaan läpi asioita, joita tulee ikävä, ja joita ei jää kaipaamaan. Täytyy myöntää, etten minäkään jää ikävöimään monen vuorokauden sähkökatkoksia tai kylmiä suihkuja. Mutta niihinkin varmasti tottuisi. 

Toisaalta jään ikävöimään niin montaa asiaa:Sitä, miten ventovieraitakin tervehditään iloisesti kylänraitilla. Huolettomuutta, aikatauluttomuutta, rentoa elämää. Aurinkoa (kylmä kausi on

tosi kylmä, siis ehkä vaan 25 astetta. Varjossa.). Naisia, jotka selkä suorassa kantavat lasta värikkäässä kangassa (ei meinaan oo mitään ihan kevyttä touhua) monen metrin mittaiset polttopuut päänsä päällä. Tähtitaivasta, joka kaartuu päälle tavalla, jollaista en muualla ole nähnyt. Tunnetta, että vielä olisi niin paljon tekemistä. Että tänne pitäisi tulla takaisin. Haluaisi tulla. 

Mutta eniten tulee ikävä pieniä orpolapsia. Tänään illalla kävin vielä halaamassa kaikki pienet läpi, ja itkuhan siinä pääsi, kun pikkuinen Mäkki takertuu tiukasti kiinni (Mäkistä olen kyllä niin ylpeä, pieni on kehittynyt kuudessa viikossa ihan mielettömästi), Joshua tuijottaa tiukasti silmiin syödessään velliään tai Elia hekottaa ääneen sylissä, kuten aina. Ja isot, jotka eivät voi käsittää, että huomenna he eivät pääsekään ulos eivätkä oikeastaan edes syliin. Eivätkä sitä seuraavana päivänä. Tai sitä seuraavana. Tai ties koska, täällä ei nyt ole yhtään vapaaehtoista jatkamassa orpolalla, vaikka kyllä kai joku jossain vaiheessa tulee.

Eilen muuten siinä postauksessa, joka jäi vain luonnokseksi, meinasin kertoa, että pikkuinen Lantini-kulta pääsi tiistaina sairaalasta melkein viikon sairaalajakson jälkeen. Hänelle oli ajeltu irokeesi, tippaletkulle oli haettu paikkaa. Vaikka se on tietysti pieni hinta, kun miettii, mitä olisi voinut käydä, jos sairaalaan ei olisi päässyt ajoissa… No, mutta meidän pieni (Lantini on tosiaan vasta 4-viikkoinen) joutui tänään TAAS sairaalaan. Voi raukkaa. Kävin häntä katsomassa, hän on niin pieni isossa sairaalasängyssä.

Lantini ja Lantinin irokeesi <3

Ikävä jää. Kaikkia. Kaikkea. 

-Heli

ps. Naapurin kanalla on poikasia. Ne on söpöjä!

EDIT// Mbeyan kentällä on nopea netti, eli kuvat saatu laitettua! Siis uskomatonta, voin NÄHDÄ, kun latauspalkki liikkuu, ja kolme kuvaa meni kolmessa minuutissa tai jotain! En vieläkään voi edes käsittää näin nopeaa yhteyttä, olkoonkin että se vähän pätkii. Varmaan pyörryn Suomessa, kun iPadini meneekin Facebookiin ennen kuin ehdin käymään suihkussa latausta odotellessa ! :D

Kakkaa käsissä ja mutaa maantiellä eli ihana Mufindi

Noniin, kolmen vuorokauden (no joo, oltiin siitä ajasta Ilembulassa vaan vuorokausi) sähkökatko on ohi, koneissa virtaa ja blogi pääsee päivittymään. 

Tämä viikonloppu oli taas irtiottoa ”arjesta”. Leenalle ollaan rakentamassa uutta taloa pieneen, köyhään vuoristokylään Mufindiin, jonne hän sitten muuttaa ”eläkepäiviä viettämään”, eli hoitamaan orpolapsia ja sairaita ja tekemään kotikäyntejä köyhiin koteihin, joissa ihmiset sairastavat, mutta eivät voi lähteä sairaalaan. Leena toki saa pitää myös talonsa Ilembulassa, eli hän tulee asumaan vähän kahdessa paikassa.

No, anyway. Asuimme ihanalla Fox Lodgella, joka on yksi useista englantilaisen Foxin perheen omistamista paikoista Tansaniassa (suurin osa on toki safaripaikkoja). Mufindi on teenviljelyaluetta vuoristossa, eli maisemat olivat suoraan majoitusmökin ovelta jo mahtavat. Muutenkin ympäristö siellä on aika erilaista Ilembulan maisemiin, vaikka matka on kuitenkin vain kolmisen tuntia (josta viimeinen tunti mutaisia pikkuteitä, jotka ovat niin huonossa kunnossa, ettette osaa edes kuvitella.  Ja paikalliset ajaa kevyesti kuuttakymppiä teillä, joista itse en omalla autollani edes uskaltaisi ajaa, eikä auto edes pystyisi siihen). Mutta siis maisema on paljon metsäisempää, kylät köyhempiä ja Mufindissa vielä satoi, vaikka alhaalla sadekausi loppui (tai sen PITI loppua…….) jo viikko sitten. Ja oli myös aika kylmä :o

Pieni maisemapala

Lodgella touhu oli vähän luksuksempaa kuin täällä Ilembulassa: saimme hyvää lihaa, ja muutenkin ihanaa (luomu)ruokaa, kolmen ruokalajin illalliset yms. Luomuruokaa siksi, että Foxeilla on Lodgen yhteydessä laajat maa-alueet, paljon eläimiä ja mm. kahden hehtaarin kasvimaa. Ja eläimistä puheenollen: orvot lammasvauvat, joita sai syöttää tuttipullolla. Possunpoikaset. Ihanat lammaskoirat, joista aina joku lähti mukaan kävelylenkille. Hevoset, lehmät, kissat, ankat….

Lämmintä vettä toki tuli Lodgellakin vain iltaisin, kun se oli puilla lämmitetty, ja silloinkin se oli hyvin rautapitoista, kuten kuvasta näkyy.....

Kuka haluu kylpyyn?

Minä, maasai-mies ja tuttipullonhimoiset pikkulampaat

Mufindissa asuu Foxin perheen lisäksi myös mm. Wintonin pariskunta ja paljon muita vapaaehtoisia yms, ja paikka onkin täynnä ihania projekteja. Esimerkkinä mainittakoon orpokotikylä, jonka toiminta on vähän SOS-lapsikylämäistä: taloja on kuusi, ja niissä jokaisessa on oma mama, ja lapsia vauvasta teiniin. Alueella on myös päiväkoti ja koulu, joissa lapset päivisin ovat, ja lapset osallistuvat kodin töihin. Lapset saavat siis niin kodinomaisen ympäristön kuin vanhempansa menettäneet lapset nyt voivat saada (kaikki lapset eivät kylläkään ole orpoja, osa on nk. sijoituslapsia, jotka asuvat kylässä väliaikaisesti esim. talon romahtamisen tai vanhemman sairauden vuoksi)

Toinen projekti on Wintoneiden kyläkouluprojekti, jossa kyläläiset itse rakentavat kylän lapsille yläasteen. Kyläkouluja on nyt 27, ja niiden läpäisyprosentti on useana vuonna esim. 98%, kun monissa valtionkouluissa se voi olla esim. 60%. Nämä koulut ovat monen todella köyhän lapsen ainoa mahdollisuus päästä pois köyhyydestä, ja siksi oppilaat ovat todella motivoituneita. Myös opettajat ovat, koska he saavat potkut, mikäli eivät ole luokassa (kuulostaa oudolta, mutta valtion kouluissa ongelma kuulemma on paitsi korruptio, myös se, etteivät opettajat edes aina ilmesty luokkaan.). Projektiin liittyy myös mm. ”rehtorikoulu”, jossa siis koulutetaan kouluille johtajia.

Lisäksi Mufindissa toimii bussi, jolla kuljetetaan ihmisiä HIV-testaukseen ja hoitoon sairaalaan, ja siellä on jo oma klinikka, ja isona osana projekteja on myös kotikäyntitoiminta, jossa ajellaan autoilla perimmäisiin köyhiin kyliin ja etsitään sairaita, orpoja, vammaisia tai muuten avun tarpeessa olevia ihmisiä, joita sitten mahdollisuuksien mukaan autetaan tai lähetetään sairaalaan. 

Pikkuinen Blantina kotinsa edessä

Kaiken kaikkiaan Mufindin reissu oli tosi mielenkiintoinen, ja oli oikeasti pysäyttävää nähdä niitä vielä köyhempiä ihmisiä kuin Ilembulassa. Vierailimme muutamassa savimajassakin. Leenan jouduimme jättämään Mufindiin, koska hän aikoo viettää siellä nyt muutaman viikon, eli emme häntä enää (tällä matkalla) tapaa. Leenaa tulee kyllä ikävä…

Nyt ollaan Ilembulassa, ja tämä kylä ei meitä kyllä kovin hyvin toivottanut tervetulleeksi: tämä ilmasto ei taida tietää, että sadekausi loppui jo. Ja sitä paitsi, sähköt olivat tosiaan poikki. Taas. Nyt tosin arki jo pyörii, iltaisin näkee tehdä jotain ja päiviä jäljellä VIISI. Maanantaina lähtö, yhyy.

Vaikka on sitten vielä se kahden viikon loma…

vappu Ilembulassa ja Pölö kuvassa

Vähän myöhässä tulee, mutta hyvää vappua kuitenkin. Täällä mentiin vähän erilaisella tyylillä kuin siellä suomessa. Me ei ryypätty (paitsi äiti vähän....) eikä rällätty, ei juotu simaakaan, eikä munkkeja näkynyt missään (mutta aina kun ollaan bussissa, munkkeja saa ostaa bussin ikkunasta bussin pysähtyessä).

Tiistaina täällä ei tietenkään vappu näkynyt vielä missään määrin, se oli meille arkipäivä. Illalla tosin juotiin (lähes koko) viinipullo (autoin äitiä yhdellä lasillisella), tehtiin juustolautanen (cheddaria ja sulatejuustoa) digestive-keksien, hapankorppujen ja eksoottisten hedelmien kera. Laitettiin me pöydälle vähän serpentiiniäkin....

Keskiviikkona sitten olikin vähän juhlan tunnelmaa. Aamupäivällä olin normaalisti orpolalla, mutta lounas jäikin jo sitten väliin. Meidät oli nimittäin kutsuttu sairaalan vappupippaloihin. Juhla sisälsi aika paljon lähinnä puheita (swahiliksi tietenkin, eihän siinä olisi mitään pointtia jos ymmärtäisi puheista muutakin kuin joka kahdennenkymmenennen sanan), ja siellä palkittiin mm. Sairaalan paras työntekijä. Mutta yllättävää kyllä, tilaisuus oli kaikkea muuta kuin tylsä. Naiset tanssivat ja rytmittävät taputuksella (se jenkkileffojen kirkkotyyli, you know) ja oli siellä muutama tanssi- ja lauluesityskin, ja näytelmä. Ihmiset ovat niin värikkäitä ja innoissaan mukana hommassa, että ulkopuolinen mistään mitään ymmärtäväkin alkaa hymyillä tyhmännäköistä kestohymyä.
Ja sitäpaitsi sieltä sai ruokaa. Kyseessä oli selvästi oikea juhlaruoka, joka täällä näkyy lähinnä lihan määrässä: normipäivinä lihaa ei juurikaan syödä (paitsi me mzungut aika usein, mutta normaaliväestö) ja juhlapäivinä teurastetaan sitten kana. Tässä tapauksessa 53 kanaa (joiden nylkemistä todistimme edellisenä päivänä). Lisäksi saimme kananmaksaa (en tykkää pahemmin maksasta, mutta tää oli kyllä ihan hyvää) ja jotain...vuohta (?) sekä perunaa ja vähän kastiketta. Asianmukaisesti kaikki syötiin käsin :D
Juhlan jälkeen pidimme "juhlat" orpolalla, johon veimme Marjan lähettämät ilmapallot, jotka olivat lasten mielestä kyllä mielenkiintoisimpia pureskeltuna (ja tietysti ne puhkeaa...). Mutta enemmän ne silti kiinnosti, kuin suklaa ja pihlajanmarjakarkit. Lapset ei ymmärrä ollenkaan sellaisia, ihme porukkaa. Mehu tosin maistuu kyllä.

Illalla mentiin vielä sitten naapuriin Leenan luokse vappupäivälliselle, syötiin hyvää ruokaa ja jätskiä ja katsottiin vielä leffakin. Leena on muutenkin ihan paras, meillä olisi täällä paaaaljon yksitoikkoisempaa ilman Leenaa ja hänen järjestämiä ohjelmia.

Torstainakaan ei sitten ruvettu ihan tylsiksi ja palattu normaaliarkeen, vaan lähdimme anestesiologi Aidan mukaan palliative care- ajelulle. Palliative care tarkoittaa siis jonkinnäköistä saattohoitoa/kivunlievitystä vakavasti sairailla (hienosti oon ymmärtänyt..). Aida ajelee tiiminsä kanssa kerran viikossa johonkin lähialueen pieneen kylään, ja jakaa siellä sairaille kivunlievitystä ja muita lääkkeitä.
Tänään vuorossa oli Chalowen kylä, jonne ajettiin maissipeltojen välissä karjalaumojen laiduntaessa pikkuisen tien vieressä. Vastaanotto pidettiin kylän kirkossa (olin siellä superhyödyllinen, kun laskin lääkkeitä pusseihin:D) ja potilaista suurin osa oli, yllätys yllätys, HIV-positiivisia. Heidät punnittiin (monet aikuiset miehet painoivat vaatteineen ja kenkineen esim. 53 kiloa) ja tutkittiin, ja he saivat lääkkeensä. Potilasjoukkoon mahtui niin lapsia kuin vanhuksiakin, mutta täällä aids onkin melkein joka kolmannella...

Ei liity mitenkään mihinkään, mutta ei-vielä-kolmeviikkoinen Lantini joutuin tänään sairaalaan :(

No joo. Huomenna matka taas jatkuu Mufindiin, Leenan tulevaan kotipaikkaan. Sitten onkin töitä jäljellä enää viikko. Ja sitten kaksi viikkoa lomaa. Ja sitten se oli siinä.