Melkein jo kotimatkalla

Kirjoitin teille eilen päivitystä tästä viikosta, mutta en nyt haluakaan julkaista sitä. On niin paljon kerrottavaa, niin paljon ajatuksia, niin paljon kaikkea, että teksteistä tulee pelkkää tajunnanvirtaa, tai tylsää selostusta, tyyliin ”sitten teimme näin ja sitten niin”. Että kokeilen nyt kirjoittaa teille uuden tekstin.

En jaksa nyt kertoa yksityiskohtaisesti, mitä olemme tehneet tällä viikolla. Mutta lyhyesti: kävimme tutustumassa Ilembulan montessori-päiväkotiin, jossa 3-5-vuotiaat pienet halusivat koskettaa vaaleaa ihoa. Äiti on pakotettu innostunut käymään orpolalla, ja auttanut minua pienten kanssa koko viikonlopun (ja lapsethan tietysti niinä aikoina, kun kaksi syliä olisi tarjolla, käyttäytyvät oikein hyvin, eivät halua syliin tai nukkuvat..). Lauantaina kävimme sairaalan ylihoitajan luona lounaalla, sunnuntaina päivällä oli sairaanhoitajien juhla, jonne meidät oli kutsuttu ja illalla söimme päivällistä sairaalan johdon kanssa.

Meidän ruokalan mamat ja sairaalan johto :)

Tänään on siis viimeinen Ilembulan päivä. Mihin hävisi kuusi viikkoa, se etukäteen järjettömän pitkältä tuntunut aika vieraassa kulttuurissa, kaukana kaikesta? Kuusi viikkoa on tuplasti sen verran, mitä olen ikinä ollut millään matkalla putkeen. Ja se meni, noh, kuin silmänräpäyksessä. Huomenna on aika matkata Mbeyan kautta Dariin, ja illalla toivottaa tervetulleeksi siskoni Annika ja äitin miesystävä Tuomo, ja jatkaa tiistaiaamuna matkaa kohti Mikumin kansallispuistoa. Suunnitelmissa siis kahden viikon loma, kolme luonnonpuistoa ja Sansibar.

Äiti kävi blogissaan läpi asioita, joita tulee ikävä, ja joita ei jää kaipaamaan. Täytyy myöntää, etten minäkään jää ikävöimään monen vuorokauden sähkökatkoksia tai kylmiä suihkuja. Mutta niihinkin varmasti tottuisi. 

Toisaalta jään ikävöimään niin montaa asiaa:Sitä, miten ventovieraitakin tervehditään iloisesti kylänraitilla. Huolettomuutta, aikatauluttomuutta, rentoa elämää. Aurinkoa (kylmä kausi on

tosi kylmä, siis ehkä vaan 25 astetta. Varjossa.). Naisia, jotka selkä suorassa kantavat lasta värikkäässä kangassa (ei meinaan oo mitään ihan kevyttä touhua) monen metrin mittaiset polttopuut päänsä päällä. Tähtitaivasta, joka kaartuu päälle tavalla, jollaista en muualla ole nähnyt. Tunnetta, että vielä olisi niin paljon tekemistä. Että tänne pitäisi tulla takaisin. Haluaisi tulla. 

Mutta eniten tulee ikävä pieniä orpolapsia. Tänään illalla kävin vielä halaamassa kaikki pienet läpi, ja itkuhan siinä pääsi, kun pikkuinen Mäkki takertuu tiukasti kiinni (Mäkistä olen kyllä niin ylpeä, pieni on kehittynyt kuudessa viikossa ihan mielettömästi), Joshua tuijottaa tiukasti silmiin syödessään velliään tai Elia hekottaa ääneen sylissä, kuten aina. Ja isot, jotka eivät voi käsittää, että huomenna he eivät pääsekään ulos eivätkä oikeastaan edes syliin. Eivätkä sitä seuraavana päivänä. Tai sitä seuraavana. Tai ties koska, täällä ei nyt ole yhtään vapaaehtoista jatkamassa orpolalla, vaikka kyllä kai joku jossain vaiheessa tulee.

Eilen muuten siinä postauksessa, joka jäi vain luonnokseksi, meinasin kertoa, että pikkuinen Lantini-kulta pääsi tiistaina sairaalasta melkein viikon sairaalajakson jälkeen. Hänelle oli ajeltu irokeesi, tippaletkulle oli haettu paikkaa. Vaikka se on tietysti pieni hinta, kun miettii, mitä olisi voinut käydä, jos sairaalaan ei olisi päässyt ajoissa… No, mutta meidän pieni (Lantini on tosiaan vasta 4-viikkoinen) joutui tänään TAAS sairaalaan. Voi raukkaa. Kävin häntä katsomassa, hän on niin pieni isossa sairaalasängyssä.

Lantini ja Lantinin irokeesi <3

Ikävä jää. Kaikkia. Kaikkea. 

-Heli

ps. Naapurin kanalla on poikasia. Ne on söpöjä!

EDIT// Mbeyan kentällä on nopea netti, eli kuvat saatu laitettua! Siis uskomatonta, voin NÄHDÄ, kun latauspalkki liikkuu, ja kolme kuvaa meni kolmessa minuutissa tai jotain! En vieläkään voi edes käsittää näin nopeaa yhteyttä, olkoonkin että se vähän pätkii. Varmaan pyörryn Suomessa, kun iPadini meneekin Facebookiin ennen kuin ehdin käymään suihkussa latausta odotellessa ! :D