Moni Afrikassa käynyt sanoo jättäneensä sydämensä sinne. Jotenkin tuntuu oudolta, että jokin niin erilainen, jokin niin köyhä ja kurja voisi rakastuttaa itseensä. Ei sitä voi tajuta.. Ei, ennen kuin on itse kokenut sen (eikä sitä kahdessa kuukaudessa koeta lähellekään, saati kahdessa viikossa, mutta yrittää voi..)
Minun sydämeni jää nimittäin tänne.
Osa sydämestäni jää Ilembulan orpolapsille, jotka rakastavat sen rikki. Osa taas jää jokaiseen savimajaan,
jossa olen vieraillut tai jonka ohi olen kävellyt. Osa siitä on jokaisella tapaamallani enemmän tai vähemmän
tuntemattomalla ihmisellä, jonka hyvän huomenen toivotus sai minut hymyilemään.
Menetän osan sydämestäni aina, kun näen jalkapalloa pelaavia pikkupoikia, savimaja-kotinsa edessä ugalia
keittäviä mamoja värikkäine kangoineen tai lapsia, jotka leikkivät rikkinäisissä vaatteissaan pysähtyen
vilkuttamaan ohiajaville autoille.
Minun Tansaniani on iloinen. Se tanssii villisti ja taputtaa tahtia. Se käyttää värikkäitä kankaita, eikä sillä ole kiire minnekään
Se on vahva, ja se selviää niin köyhyydestä, kuivuudesta kuin sairauksistakin. Se tuoksuu kukille sateen
jälkeen, metsälle, maantien pölylle ja poltettaville roskille. Se on kaunis, ylväs ja ryhdikäs.
Vaikka eihän faktoja voi kieltää. Tämä maa on kaiken kauneutensa lisäksi myös köyhä, korruptoitunut ja
monelle varmasti kurjakin paikka elää. Mutta siitä puolesta en haluaisi tietää mitään. Haluaisin sulkea
silmäni miehiltä, jotka pyykkäävät katuojassa, puolialastomalta pikkulapselta ja jalattomalta kerjäläiseltä,
joka raahaa itseään käsillään kadun yli sandaalit käsissä. Tavallaan en myöskään haluaisi tavata reuman
runtelemaa isoäitiä, tai nähdä aliravittuja lapsia tai Darin kaduilla nukkuvia ihmisiä.
Mutta vaikka kääntäisin katseeni pois, se ei muuttaisi mitään, nuo asiat ja ihmiset olisivat silti olemassa,
Eivätkä minun suljetut silmäni muuttaisi heidän elämäänsä millään tavalla. Ja siksi minulla ja meillä kaikilla on velvollisuus
katsoa, olla unohtamatta ja yrittää auttaa.
Kuvat hiv-positiivisesta portinvartijanaisesta lapsineen, käärmeenpuremasta vain käden amputaatiolla
selvinneestä 5-vuotiaasta Rehemasta ja orpolapsista, jotka kiipeävät syliin heti kun mahdollista, ovat
syöpyneet muistiini. Eikä niitä saa sieltä pyyhittyä pois. Eikä niitä saa pyyhkiä. Eikä oikeastaan edes halua,
vaikka unohtaminen tavallaan olisikin helpompaa,
-Heli
Ps.Terveiset Udzungwan telttamajoituksesta. Kaskaat ja linnut huutavat ulkona, huomenna suunnitelmissa on
vaellus vesiputouksille. Autossa oli aikaa järjestää ajatuksia, ja tässä siis pohdinnan tulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti