300 000 shillinkiä kehitysvammaisille ja kysymys insinööreille

Viime viikonlopun olimme matkoilla. Siis niinkuin matkoilla tästä matka-arjesta.

Daktari Leenan auto starttasi perjantaina yhdeksän aikaan, ja suuntasimme ensin kohti Inukaa, kehitysvammaisten keskusta. Inuka on italialaisen Stefanon noin 30-vuotiaana muutama vuosi sittwn perustama keskus, jossa lähikylän kehitysvammaiset lapset käyvät viikon tehokuntoutusjaksolla, jossa he saavat mahdollisuuden seisomatelineisiin, pyörätuoleihin ja muihin apuvälineisiin, kuntoutusta ammattilaisten johdolla, ja heidän vanhempansa saavat kuntoutusohjeita ja vertaistukea. 

Inukassa. Pienet kehitysvammaiset vanhempineen ja kuntouttajineen.

Vammaisten asema on Tansaniassa huono: 25% isistä hylkää perheensä vammaisen lapsen syntyessä, apuvälineitä ei ole tai niihin ei ole rahaa, kuntoutukseen ei ole mahdollisuutta, koska keskuksia on todella vähän, ne ovat kaukana ja perheillä ei ole rahaa. Vammaisia lapsia hylätään vauvoina, ja vaikkei hylättäisikään, heillä ei ole mahdollisuutta saada töitä tai toimeentuloa ja he syrjäytyvät. 

Tutustuimme siis Inukan toimintaan, ja jatkoimme matkaa kohti Iringaa. Matkalla pysähdyimme kahville Kisolanzan farmille, joka oli ihanan rauhallinen maatilan alueella oleva majoituspaikka, josta löytyy joka budjetille asuinpaikka.

Kisolanzan pieni spa

Iringaan päästyämme veimme kamat majapaikkaamme Lutheran Centeriin, jonka jälkeen menimme syömään lounasta Peuroille, jotka ovat noin vuoden Iringassa Tumainin yliopistossa opettamassa. Istuimme heidän luonaan monta tuntia, jonka jälkeen menimme hetkeksi lepäämään "hotellille" ja illalla vielä syömään intialaista ruokaa. Seuraavana aamuna lähdimme tutustumaan paikallisiin kohteisiin, ensimmäisenä vuorossa oli ihana Neema Craft Shop. Neema työllistää vammaisia, joilla ei muuten olisi mahdollisuutta ehkä poistua edes kotoa, saati tehdä töitä. Neema Craftissa vammaiset tekevät käsitöinä mm. vaatteita, laukkuja ja koruja ekologisista materiaaleista, eli esimerkiksi sokeripusseista, vanhoista viinipulloista ja norsunlannasta (jep, luit oikein.) Neemasta onnistuimme ostamaan tuliaisia ja matkamuistoja 300 000 shillingillä (vajaa 150e). Että on meinaan hieno shoppi. Kävimme myös kahvilla Neeman kahvilassa, jossa kaikki työntekijät ovat kuuroja ja tilaus kirjoitetaan lapulle.

Meidän ostokset lähinnä Neemasta, mutta myös Maasai-kadulta ja vähän muualtakin. Tässä siis ei vielä mukana tuliaisia...

Seuraavassa välissä kävimme kolmen muun suomalaisen kanssa laitatuttamassa varpaankyntemme (ja voi kyllä, isovarpaisiini piti laittaa tekokynsi) ja sen jälkeen jatkoimme kansainvälistä ruokavaliotamme italialaisessa ravintolassa. Illansuussa kävimme vielä Masai-kujalla ostamassa paikallisilta Masai-heimon jäseniltä käsintehtyjä koruja, tauluja yms.

Sunnuntaina sitten aamupalan jälkeen kävimme torilla ja ruokakaupassa (ilembulan kaupasta kun ei kauheasti mitään saa...) ja suuntasimme kotia (no onhan tämä melkein jo koti?) kohti. Poikkesimme taas Kisolanzan farmilla, tällä kertaa lounaalla. 

Vaikka rahaa paloi (mutta täällä ei muuten paljon voi edes tuhlata, joten tämä nyt kyllä meille sallitaan), niin oli kyllä ihana tehdä jonain viikonloppuna jotain tavallisesta poikkeavaa. Ensi viikonloppuna vuorossa onkin Leenan tuleva kotipaikkakunta Mufindi.

-Heli

ps. Nyt seuraa se kysymys insinööreille: Sairaala on pimeänä. Guesthouse on pimeänä. Aika moni talo näyttäisi olevan pimeänä, mm. paritalomme toinen puoli, jossa Leena asuu. Meillä osa lampuista ja pistorasioista sähköttöminä, mutta joissakin lampuissa on heikko valo, ja joissain pistorasiassa voi ladata sähkölaitteita. Mistä tämä johtuu?

First world problems

Asioita, joita kaipaan Suomesta:

- Lämmin suihku. Sellainen lämmin suihku, jonka aikana ei tarvitse miettiä, loppuuko kuuma vesi tai riittääkö sitä seuraavalle.
- Shampoo. Kunnollinen shampoo, jolla hiukset tulevat oikeasti puhtaaksi.
- Xylitol-purkka.

Näitä asioita miettiessä alkaa hävettää. Suurimmalla osalla näistä ihmisistä täällä ei ole suihkua ollenkaan. Monet naiset pitävät hiuksensa lyhyinä tai tiukoilla leteillä, koska niin ne on helpompi pitää puhtaana. En edes tiedä saako täältä mitään purkkaa (eikä tietysti ainakaan xylitolpurkkaa), ja jos saa, se on varmasti kallis luksustuote.

Täällä minä istun, kolmannessa maailmassa, sähköverkkoon liitetyssä talossa sylissäni läppäri nettiyhteyksillä, hiukset märkänä lämpimän suihkun jälkeen. Naapuritalossa istutaan ehkä öljylampun valossa ja pestään vauvaa puuhellalla lämmitetyllä vedellä tai jotain. Kontrasti välillämme on valtava, ja mitä minä mietin? Lämmintä suihkua. Oikeasti nolottaa (enemmän kuin jaanaa Pietarinkirkossa, terkkuja vaan).

Oikeasti olen, ja me suomalaiset olemme, niin etuoikeutettuja ettemme edes ymmärrä sitä.  Meidän ongelmamme ovat jotain sen suuntaisia kuin iPhonen näytön särkyminen, bensan loppuminen autosta tai kaveri, joka juoruilee selän takana (sallikaa pieni yleistys, tottakai tiedän että on ihmisiä, joilla on oikeitakin ongelmia). Me emme taistele päivittäin pysyäksemme hengissä. Me emme joudu miettimään, mistä tänään saisi vähän riisiä lapsille ruoaksi (ja ei, vaikka eläisit valtion meille suomilla tuilla, et ole lähelläkään sitä, mitä täällä näkee). Me emme joudu asumaan savimajoissa, joissa katto vuotaa ja joissa ei ole edes lattiaa.

Sitä kannattaa joskus pysähtyä miettimään.

Orpolan uudet kuviot

Orpokodissa alkaa olla jo täysi härdelli päällä. Liisa lähtee huomenna kotiin, joten jään _yksin_ yhdentoista lapsen kanssa. Jep. Yhdentoista. Meillä on nyt nimittäin kaksi uutta tulokasta.

Lantini, nyt 8 päivää vanha, saapui meidän iloksemme eilen. Lantini on pieni rääpäle, ja tosi rauhallinen. Ainakin ollut nyt nämä puolitoista päivää tässä.

Lantini ja koon 56 housut.

 Hekiman nimi tarkoittaa viisautta. Hekima on jo ”iso” poika, jopa kuukauden ikäinen. Hekima tuli tänään iltapäivällä, eli ei ole ehditty häneen kauheasti tutustua vielä, mutta tänään hän ainakin oli kiukkuinen ja nälkäinen.

Hekima-rakas

 Mäkki on nyt virallisesti iso poika, eli hän on syönyt isojen kanssa ugalia eli maissipuuroa jo monta päivää ja siirtyi nyt isojen puolelle nukkumaankin. Mäkki on myös oppinut nousemaan makuulta istumaan itse, ja seisomaan tukea vasten. 

Mäkki treenaa seisomista, vähän tekniikassa on hiomista vielä...

Näitä kaikkia kolmea käy kyllä vähän sääliksi. Pikkuiset ovat menettäneet äitinsä ja joutuvat yhtäkkiä vieraiden mamojen ja valkonaamojen hoidettavaksi. Ja pikku Mäkki on vasta 10kk ja joutuu jo pitämään puolensa isoja vastaan, vaikkei osaa edes kontata. Lapsiraukat..

Loppukevennys: Adela ja Adelan kaikki neljä hammasta

 -Heli

ps. Ei, en tiedä miksi kuvat menevät venyneiksi. Mutta hei, sain sentään neljä kuvaa ladattua tänne :D

Epämääräistä pohdintaa

Myönnä pois, sinulla on suunnilleen sellainen käsitys, että meillä länsimaissa on kaikki niin paljon paremmin kuin "pimeässä Afrikassa". Niinpä, niin meillä monilla. Nyt seuraa kuitenkin "filosofista" pohdintaa siitä, onko näin todella.

Myönnetään, moni asia toimii länsimaisissa kulttuureissa paremmin: suomessa ei joka kolmannella vastaantulijalla ole tappavaa tautia, liikenne, sosiaalihuolto, terveydenhuolto, veripalvelu ja muut vastaavat toimivat helposti ja kätevästi. Mutta kuitenkin joissain asioissa voisimme ottaa Afrikkalaisista mallia...

Esimerkiksi tämä afrikkalainen solidaarisuus. Kuinka moni suomalainen 18- vuotias olisi oikeasti valmis makaamaan sairaalasängyssä monta viikkoa jonkun sukulaisen vauva kenguruhoidossa paitansa alla? Kuinka moni olisi valmis jättämään kotinsa ja lähtemään naapurin tai kaukaisen sukulaisen kanssa kilometrien päähän, asumaan likaisessa keittokatoksessa jopa kuukausia, koska kyseinen naapuri tarvitsee ruokaa sairaalassaolonsa ajaksi? Kuinka moni suomalainen ottaisi luokseen asumaan veljen kolme orvoksi jäänyttä lasta oman lapsilauman lisäksi, vaikka omillekaan ei olisi varaa tarjota edes kunnollista ruokaa, saati sitten koulutusta? 

Jep, vaikka kaikki nämä asiat ovat suoraan yhteydessä näihin olosuhteisiin täällä (ei keskoskaappeja, ei sairaalaruokaa, AIDS-orpojen suuri määrä..), ei kuitenkaan voida unohtaa sitä faktaa, että moni tansanialainen on valmis tekemään vaikka kaikki mainitut.

Tai suhtautuminen kuolemaan, sairauksiin tai vammaisuuteen.

 Täällä kuolema on osa elämää. Siinä, missä suomalaiselle kuolema on vakava kriisin paikka, täällä sitä surraan muutama päivä (laulaen kauniisti valitusvirsiä. Se, jos mikä saa kylmät väreet aikaiseksi), sukulaiset, ystävät ja tuttavat käyvät kertomassa suruvalittelunsa, ja sitten elämä jatkuu. Kuolema (kun eliniänodote on viidenkympin pinnassa) ja syntymä ovat niin jokapäiväisiä asioita, että niihin osataan suhtautua luonnollisesti. Vammaisiakaan ei piiloteta laitoksiin, vaan he elelevät muiden kanssa kylällä. 

Ja jälleen kyllä, suuri (lapsi)kuolleisuus (ja syntyvyyskin) on tietysti ongelma. Mutta asioihin täytyy osata suhtautua sen mukaan, mikä tilanne on.

Ja nyt se länsimainen ihminen miettii, että miksi sitten tilanteen täytyy olla tällainen. Miksi täytyy olla sairauksia ja kuolemaa? Miksei sairaalasta saa ilmaista ruokaa tai hoitoa? Niinpä. 

Täällä on paljon asioita, jotka haluaisi muuttaa. On paljon asioita, joita voisikin muuttaa. Se vie kauan, ja sen pitää lähteä ihmisten omasta halusta. Pitää myös pystyä muuttamaan asenteita, mielipiteitä, yhteiskuntaa. Eikä se ole helppoa. Kaukana helposta. 

Pitää myös miettiä, mitä asioita tarvitsee muuttaa? Täytyykö kaikkien mahtua samaan muottiin? 

Mutta olisiko meilläkin jotain muutettavaa? Pitäisikö meidän ehkä ottaa mallia näistä ihmisistä täällä? Paitsi suhtautumisessa ihmisiin ympärillämme, voisimme yhtyä tähän elämärytmiin: huolettomuuteen, rentouteen, kiirettömyyteen. Katsellaan, mitä tapahtuu, jos tapahtuu.

Juu, tajunnanvirtaa on. Saikohan tästä edes mitään järkevää irti? Kuvia ei ole koska en jaksa laittaa :D

-heli

Ps. Pian tulossa postausta orpolan uusista ihanuuksista: eilen seuraksemme saapui pieni Lantini, tänään tai huomenna synnytysosastolta tulee toinenkin pikkuinen <3

Onnea on...

... vanhan kirjan tuoksu, aurinko takapihalla ja eksoottisten lintujen laulu (ja kärpäset)

... tuhiseva, sylissä nukkuva vauva, varsinkin sellainen, joka ei ole ehkä ikinä saanut nukahtaa kenenkään syliin

.... lahjoittaa vastasyntyneelle pehmolelu tai orpolapsille vaippoja

... saada lapsi nauramaan ja iloita itse lapsen riemusta

... etelän kaunis tähtitaivas sähkökatkoksen aikana, kun kaikki muu on pimeää

... kun ne sähköt ja lämmin vesi tulevat takaisin vuorokauden katkon jälkeen

... kun voi vain olla, riippumattomana kaikesta, kaukana kaikesta, tietämättömänä ulkomaailmasta

... tämä elämänrytmi, rentous, aikatauluttomuus, kaikki

...Tansania.

Ne iloitsevat lapset, Anna ja Adela

ps. on mulla oikeasti vähän ikävä kotiinkin. Tai ei nyt sinänsä kotiin, mutta ihmisiä siellä Suomessa. Ja lämmintä suihkua. Ja kunnollista kahvia. Ja mun kännykän viestiääntä, täällä mua kaipaa vaan äiti ja Vodacom. Mutta täällä on kyllä silti ihan huippua =)

Vaihtoehtoisohjelmaa

Täällä arki alkaa olla jo aika arkea, siis rutiinit on kehitetty, ja arkipäivät menevät melko pitkälle saman kaavan mukaan: 9.30-13.00 orpolalla, lounas, rentoutumista/kylällä käymistä tms, 15.30-18.00 orpolalla, päivällinen, ilta kämpillä. Mutta tässä on nyt tullut taas tehtyä kaikennäköistä muutakin, ja lisää on luvassa.

Viikonloput nyt ovat vähän spesiaaleja joka viikko. Tähän viikonloppuun mahtui kuitenkin mm.
Retki Makambakoon, muutaman kymmenen kilometrin päässä olevaan vähän isompaan kylään. Bussilla. Siis paikallisbussilla daladalalla, joka on oikeasti aika kaukana suomalaisesta bussista, ja todellakin tunnelma on välillä melko tiivis. Matka maksoi yhteen suuntaan 2500 shillinkiä per naama, euroissa noin 1,5e) Makambakosta ostettiin mm. Jugurtteja, pattereita (taskulamppuihin. Oleellista, jos tulee sähkökatko..) ja kankaita (ostin oman kangan, afrikkalaisen kankaan joka toimii niin hameena kuin vauvankantoliinanakin).

Käytiin tsekkaamassa paikallinen baarikin...

Sunnuntai-aamu alkoi daktari Njogelan soitolla kello 6.45: sairaalalla aloitetaan tekemään keisarinleikkausta, ja Njogela kertoi siitä meille, koska olin kysynyt mahdollisuudesta päästä seuraamaan sellaista. Äiti meni leikkausassistentiksi, ja leikkaus kesti varmasti alle 10 minuuttia viillon tekemisestä siihen, kun lääkäri jo roikotti lasta pää alaspäin, ja napanuora katkaistiin. Syntyi suloinen kymmenen pisteen poika, äitinsä esikoinen. Jätin kirurgit sulkemaan haavaa, ja seurasin pikkuista punnitukseen yms. Otin tapahtumasta, ja lähinnä vauvasta, kuvia, ja saimme tulostettua niistä muutaman. Tänään kävimme katsomassa vauvaa, ja veimme lapselle pehmolelupupun ja äidille kuvat lapsesta.Ties vaikka olisivat ainoat, joita äiti lapsestaan koskaan tulee saamaan.
Ja ei muuten ollut yhtään ällöttävää katsoa leikkausta, lähinnä söpöä koska vauva oli ihku ;) Kuulemma aina joskus lääkisläisiä pyörtyilee ekoihin leikkauksiin...

vai mitä että se hymyilee eikä itke? ;)

Sunnuntaina käytiin myös tutustumassa "Kids' Clubiin", joka on HIV-positiivisten lasten. ( lapsia on päälle sata, ja osa tulee kokouksiin kävellen kymmenien kilometrien päästä) ja heidän vanhempiensa vertaistukiryhmä, jota eräs anestesialääkäri, Aida, vetää. Klubi kokoontuu kerran kuussa, ja sen tavoitteina on kertoa lapsille ja vanhemmille lääkkeiden ja hoidon tärkeydestä ja yrittää poistaa AIDSin asemaa tabuna, josta ei haluta puhua. Aida pitää myös jonkinlaista "liikkuvaa sairaalaa" maaseudulla joka torstai, jos saa auton käyttöönsä, ja ensi torstaina meidän olisi tarkoitus lähteä mukaan.

Kids' clubin lapset syö keksejä ja juo mehua

Kerroinko jo, että viime maanantaina saimme tänne suomalaisvahvistusta? No, nyt kerron. Suomalainen Liisa tuli muutamaksi viikoksi orpolaan töihin (jee, lisäkädet ja -syli) ja asumaan meille, ja jo eläkkeelle jäänyt daktari Leena Pasanen saapui Suomi-lomaltaan. Leena on ollut täällä siis töissä lastenlääkärinä vuodesta 1981, ja tehnyt paljon kehitysaputyötä. No, Leena on supermukava, ja järjestää meille paljon sitä otsikossakin mainittua vaihtoehtoisohjelmaa. Leenan luona on jo kahviteltu ja pidetty elokuvailtaa, mutta Leena on myös esitellyt meille ihmisiä, paikkoja, tapoja ja uuden kävelylenkin. Leenan mukana olisi tarkoitus päästä tutustumaan kehitysvammaisten keskukseen, sairaalan keskososastoon, Ilembulan montessoripäiväkotiin, Iringaan ja Mufindiin (jonne Leena on muuttamassa ainakin osittain.) Leena asuu tämän meidän paritalon toisella puolella, eli ei ole pitkä matka lainaamaan kirjoja Leenan 500 kirjan varastosta (oikeesti, nautin siitä, kun on taas aikaa lukea. Olen jotenkin löytänyt kirjat ja lukemisen ilon uudelleen, en muista koska oisin viimeks edes lukenu kirjan, saati nauranu ääneen lukiessani. Oon lukenut täällä nyt jo, öö, 9 ja puoli kirjaa vajaassa kolmessa viikossa. Ainakin, en ehkä muista kaikkia :D)

Äitin blogista voi lukea äitin kirjoittaman ja minun hiukan muokkaaman tekstin, jossa esitellään Ilembulaa, meidän kämppää ja tätä systeemiä muutenkin.

Jahaa, palaillaan taas :)

-Heli

meet the orphans of Ilembula

Hengissä ollaan, vaikka aamulla lapset olivatkin harvinaisen kiukkuisia, ja veivät meiltä voimat.. Muttamutta, ajattelin nyt vähän esitellä orpolan lapsia  :) Tähän piti myös laittaa vähän juttua orpokodin arjesta ja tiloista yms. mutta tulisi ehkä vähän liian pitkä setti, eli menköön nyt näin :)

Orpolassa on siis seuraavanlainen systeemi: lapsi tuodaan orpolaan joko löytölapsena, vanhempien hylätessä tai äidin kuoltua, useimmiten synnytykseen. Tällöin lapsella voi olla isä tai muita sukulaisia, joilla ei ole mahdollisuutta hoitaa pientä lasta tai vauvaa. Kuitenkin, kun lapsi on pari-kolmevuotias, isä, isoäiti, täti tai muu sukulainen voi lapsen ottaa, ja lapset pääsevät kotiin. Joskus lapsia myös adoptoidaan, ja täysin orvot lapset siirretään parivuotiaina toiseen, isommille lapsille suunnattuun orpokotiin.

Juuri ennen tänne tuloamme kolme isointa lasta oli päässyt kotiin, joten tällä hetkellä lapsia on "vain" yhdeksän. Mamoja on kerrallaan paikalla kaksi tai kolme, ja meitä vapaaehtoisia on nyt muutaman viikon ajan kaksi, kun sain suomalaisen Liisan avukseni. Mamojen tehtävänä on täyttää lasten perustarpeet, ja heillä päivät menevätkin usein kokatessa, syöttäessä ja pyykkiä pestessä (ja juoruillessa). heillä ei ole aikaa, eikä kai oikein haluakaan vain olla lasten kanssa: sylitellä, jutella, leikkiä... Eli kyllä, parhaimmillaan olen yrittänyt hoitaa samanaikaisesti yhdeksää lasta, yksin.

Lapsista neljä on "isoja": Raymond, Weema, Anna ja Adela. Raymond on lapsista vanhin, reilu kaksivuotias, ja hänen isäänsä odotetaan hakemaan Rayta hetkenä minä hyvänsä. "Reiska" on iloinen poika, joka osaa kyllä myös pitää puolensa, jos kaikki muutkin pääsevät syliin... Hän myös tietää, mitä ei saa tehdä, ja tekee siis juuri sitä.
 Anna ja Weema ovat melkein samanikäisiä keskenään, vähän alle kaksivuotiaita, mutta luonteeltaan kuin yö ja päivä. Weema on rauhallinen, jopa vähän vakava, vaikka nyt hänestä alkaakin pikkuhiljaa kuoriutua oikea vekkulityttö, joka nauraa katketakseen kaikille hömppäilyilleen. Annaa taas ei kutsuta syyttä "pieneksi ja pippuriseksi". Anna huutaa, ei oikein tiedä itsekään, mikä olisi hyvä. Anna on kuitenkin fiksu ja oppivainen tyttö, jos vain malttaisi olla rauhallisempi.
Ja sitten on vielä pikkuinen Adela, joka on vasta reilun vuoden. Adela on rauhallinen tutkija, joka istuskelee pitkään pohtien, mitä sitä uskaltaisi tehdä. Mutta Adela on maailman söpöin nauraessaan leveästi kaikilla neljällä hampaallaan. Adela on myös isoista orvoin, hänen vanhempansa ovat ilmeisesti hylänneet hänet.

Raymond ja Weema

Vauvoja on viisi, ja heistä vanhin on jo puolitoistavuotias syvästi vammainen Luka. Lukasta olen maninnut jo aikaisemmin, mutta kerrotaan taas. Luka-raukka on fyysisesti pienin vauvoista, hänellä ei ole edes yhtään hammasta, ja orpolaan tullessaan ollut kuulemma hyvin aliravittu. Luka ei kai kuule mitään, ja luultavasti näkee vain hahmoja tms. Luka ei ota kontaktia, ja on koko ajan aivan jäykistyneenä, saaden kohtauksia, joissa taivuttaa itsensä kaarelle samalla itkien, myös imeväisiän epilepsiasta (joku hieno diagnoosikin sillä on, mutta älkää kysykö mikä se oli..) puhutaan Lukan kohdalla. Luka kyllä nauttii kosketuksesta, kunhan se ei tule yllättäen, ja kohtauksetkin usein helpottavat päänsilittelyllä ja mahan taputtelulla. Lukalla on molemmat vanhemmat elossa, ja he käyvät Lukaa katsomassa, mutta kauniisti sanottuna vanhemmatkaan eivät ole täysissä sielun voimissa, mikä on ehkä osaltaan saattanut vaikuttaa Lukan kehitykseen.

Äiti jumppaa Lukan kanssa, vieressään Anna, ja matolla Joshua ja Elia, josta näkyy vain pää.

Sitten on McDonald (huomaa epäraamatullinen nimi, kaikkien muiden vauvojen nimet ovat kai raamatusta :D), joka on kuulemma 9kk. "Mäkki" onkin selvästi jo iso poika, joka istuu jämäkästi, nostaa itsensä konttausasentoon, ja pyörii akselinsa ympäri leikkiessään leluilla (ainut vauva joka tavoittelee leluja), lähtemättä kuitenkaan ihan vielä ryömimään tai konttaamaan.
Elia, Joshua ja Gabriel ovat kaikki 4kk, vaikka fyysisesti ovatkin hyvin eri kokoisia. Henkisesti pojat ovat kuitenkin samalla tasolla: kukaan ei tavoittele leluja, kaikki osaavat kääntyä selältä mahalleen tai toisinpäin, mutta eivät viitsi sitä koko ajan kuitenkaan tehdä. Pojilla on tietysti ihan omanlaiset luonteensa kuitenkin: Joshua tykkää olla sylissä pystyasennossa kasvot sylittäjään päin, ja siihen hän usein myös nukahtaa. Hän on myös löytänyt omat kätensä. Elia taas on oikea hymypoika, jonka mielestä melkein kaikki on kivaa vaipanvaihdosta posken kutittamiseen. Gabriel on kooltaan pienin vauva, joka tykkää tarkkailla muita. Gabriel viihtyykin hyvin mahallaan tai sylissä niin, että pystyy katselemaan muita.

Vasemmalla Mäkki, keltaisessa bodyssa Elia ja oikealla Joshua. Alakulmassa Gabrielin varpaat.

Joopa, tästä tuli nyt aika pitkä silti, mutta ei kai se haittaa ? ;) Sain hei kuitenkin kolme kuvaa, vaikka se olikin työn ja tuskan takana. Niistä tuli ehkä vähän vääristyneitä, mutta se nyt on aika sivuseikka tässä :D

Ymmärtämisen alussa

Välillä tuntuu, että tällaiseen elämäntyyliin voisi jopa tottua. Ja tuntuu siltä, että pikkuhiljaa on alkanutkin tottua: tansanialainen tyyli sopii minulle. Kaikki ei ole ihan niin justiinsa, asiat tapahtuvat jossain vaiheessa, jos tapahtuvat. Jos eivät tänään, niin ehkä huomenna. Rentous on elämänasenne.

Ja niin sitä vaan alkaa afrikkalaistumaan (onkohan toi mikään sana? :D). Suomen mittakaavassa "isot" hämähäkit, jotka saavat suomessa aikaan jonkun kohtauksen (no joo joo, en oikeesti oo ees paha hämähäkkipanikoija), on täällä lähinnä kärpäseen verrattavissa: inhottavia jos kävelee kädellä, muuten ei jaksa kiinnostaa. Jos hammastahnatuubin päällä kävelee 'torakka' (no hei, torakan näkönen örrimörri, mut pieni), haetaan vaan Rungu-ötökäntappaja apuun, ja sillä selvä. No, orpolan lattialla kävelevä oikea torakka saa vähän kylmiä väreitä aikaan...

Lapsen kantaminen kangassa (siinä selkäliinassa, you know) sujuu ainakin melkein, ja swahilinkielisiä sanoja alkaa oppia koko ajan enemmän (just joo, alle 20 niitä varmaan vieläkin on, eikä mistään lauseenmuodostuksesta mitään hajua :D mut hiljaa hyvä tulee...). En enää muista, miltä tuntuu nopea nettiyhteys, enkä edes hätkähdä, kun valot välkähtävät jonkun painaessa vedenkeittimen päälle. Sen mustan ihon kanssa on vielä hiukan tekemistä kyllä, mutta muuten.. :)


Ja sitten toisaalta taas olen kaukana näistä ihmisistä.
Kyllä suomalaisen on kuitenkin vaikea tottua siihen ikuiseen odottamiseen. Sairaalalla on joku odottanut verta kaksi viikkoa, monet odottavat kipsiä ja sähkökatkoksen aikaan kiireelliset leikkauksetkin jää tekemättä. Johtuu resursseista, tietysti, mutta jotenkin se suomalaisesta tuntuu vaikealta.

Ja sekin, että me voimme ostaa suklaata ja aamupalatarvikkeita rahalla, jolla moni tansanialainen selviäisi monta viikkoa. Kuukauden keskipalkka jää nimittäin Tansaniassa alle 50 euron. Eli monet eivät tienaa läheskään sitäkään. Sitä voikin sitten miettiä, kun seuraavan kerran ostaa kolmenkympin farkut. Sitä minä mietin, kun ostamme korinmyyjältä kolme koria, ja hän saa niillä 25 000 shillingillä (n. 13e) ruokittua lapsensa taas ties kuinka kauan.

Jokainen voi ottaa selvää, että maailmassa on 1,3 miljardia todellisessa köyhyydessä asuvaa,  ja että saharan eteläpuolisessa afrikassa melkein puolet ihmisistä on köyhiä, Tansaniassa absoluuttisessa köyhyydessä elää kaksi kolmasosaa väestöstä.  Köyhyys on täällä käsinkosketeltavaa, ja kun köyhyys kävelee vastaan pienenä resuisena poikana, miehenä, joka täyttää vesiastioita ruskeavetisessä joessa, savimajan pihalla leikkiviä lapsina tai äitinä, joka ei pysty maksamaan lapsensa muutaman kympin sairaalamaksua, täytyy todella pysähtyä hetkeksi.

Kyllä nämä kuusi viikkoa varmasti muuttavat maailmankuvaa. Ehkä Suomessa tulee muutaman kerran mieleen, miten etuoikeutettu sitä onkaan, kun ostaa ravintolalounaan sellaisella rahasummalla, jollaista jotkut eivät ehkä ole nähneet yhdellä kertaa koko elämässään.

Sanotaan, ettei Afrikkaa voi ymmärtää ennen kuin sen näkee, vaikka siitä teoriassa tietäisikin paljon. Alan vähitellen ymmärtää, mitä tällä lauseella tarkoitetaan.

-heli

Ps. Ei kuvia taaskaan, mutta ei voi mitään, nettiyhteydet ;(

Normipäivä

Noniin, Ilembulassa oltu noin viikko, viisi jäljellä. Huimaa, miten nopeasti aikaa menee, vaikka yksittäiset päivät tuntuvat pitkiltä. Mutta kerrataanpa nopeasti normipäivä Ilembulassa

Klo 6.30 herätyskello soi, sairasta.
6.45 pääsen sängystä ylös, vedän päälle jotkut vaatteet, ja menen aamupalalle, joka on klo 7. Aamupalan jälkeen on aikaa laittautua, koska
9 aikaan suuntaan orpolalle, josta kämpille n. Klo 12.
Klo 13 on lounas, ja
Klo 15 menen uudelleen orpolalle. Tulen sieltä viiden-kuuden aikaan takaisin, koska
Klo 18 on päivällinen
Ja loppuilta meneekin kämpillä hengaillessa, koska aurinko laskee jo seitsemältä, ja pimeän aikaan voi olla vaarallista liikkua ulkona.

Päiväohjelmaan mahtuu siis aika reippaasti vapaa-aikaa, ja iltapäivisin voi lounaan jälkeen ottaa aina pikku päikkärit ;) Kaikkea päiväohjelmasta ei kuitenkaan selviä. Esimerkiksi sitä, että olemme jo kahtena aamuna myrkyttäneet talostamme ison hämähäkin ennen aamupalaa. Ja tottakai ohjelma on joustava, tehdään me muutakin kuin töitä. Ruokailujakin voi siirtää, jos olemme menossa jonkun luo syömään, käymään kirkossa tai retkelle isompiin kaupunkeihin... :)

No joo, mutta mitä tänne kuuluu? No, hyvää. Tätäkin kirjoittaessa istun terassilla katse savannille päin (okei, se ei taida olla oikeesti savanni, siellä on auringonkukkapeltoja. Mut hei, se näyttää savannilta...). Tänään on astetta pilvisempi päivä, mutta lämpöä silti varmaan 25 astetta.

Nyt jouduin muuten siirtymään sisälle, alkoi terassilla pörräävät ampiaiset (jollainen pisti minua kerran) inhottamaan liikaa, vaikken mikään ötökkävihaaja nyt sinänsä olekaan (okei, sanoin myös ennen, etten pelkää hämähäkkejä. No, se joskus oli ennen kuin se iso, ehkä-myrkyllinen hämähäkki liikkui).

mähän sanoin että se oli iso. Tai no okei, tän maan mittakaavassa ei vissiin kovinkaan iso.....

Mutta anyway, me aletaan pikkuhiljaa jo pääsemään kiinni tansanialaiseen elämänrytmiin: hakuna matata vaan. Kaikki hoituu, mutta jos sitä ei voi tehdä tänään, se voidaan ehkä tehdä huomenna. Tai ylihuomenna. Mitäs pienistä, jos sähkökatko kestää 45 tuntia ja sairaalasta on isompi generaattori rikki. No, ei mitään, potilaat vaan odottamaan, että voidaan leikata. Kipsauspotilaat odottaa kuulemma kipsiä, sitäkään ei juuri nyt ole..mutta hei, huomenna ehkä jo on.

ja mamat laittaa hyvää ruokaa :)

 No, kaikki on siis hyvin. Aamuisin herätään (okei, äiti herää. Itsehän nukun toisella puolella taloa, ja nukun sikeästi) kukon kieuntaan kello 4.30, jonka jälkeen muslimien minareetti aloittaa rukouskutsun. Hahaa, vahingonilo.
Lapset on ihania, oikeesti en kestä ettei niitä muka saa ottaa mukaan. Voisin ottaa ne kaikki mukaan. Tai okei, yhdeksän lasta olisi ehkä vähän liioittelua... Mutta kenet vaan, on ne vaan niin ihania <3

Raymond ja Weema istuu vesilätäkössä ihmettelemässä sadetta

 Outs, pikkusen tuli sekavaa settiä, mutta mitäs me pienistä (...ku ei pienetkää meistä, essille terkkuja :D)

-Heli

Ps. Niistä kuvista. Meiän tietokoneen netti on oikeesti ihan superhidas, eli kuvien lataamisen laita on vähän niin ja näin... Muutaman kuvan lataamiseen saa helposti tuhlattua tunnin..... Mutta koitan saada joka postaukseen saada edes yhden kuvan, ja ehkä facebookiin saan vähän useammin ladattua.... :) Nämäkin kuvat lisäsin yksitellen, ja välissä kerkesin mm. siivoilla vähän, rasvata (Afrikan auringon polttamat) olkapääni sekä läpsyillä kävelyn kovettamat jalkani, käydä suihkussa, aloittaa uuden kirjan ja lukita molemmat ovet...

Pasaka

Sori, pakko kertoa että kuolen nauruun, koska luen swahilinkielisen sanan ”pääsiäinen” (Pasaka) joka kerta väärin… Halvat on huvit. 

No mutta asiaan.

Pääsiäinen kesti tietysti neljä päivää, mutta ihmiset kävivät kuitenkin töissä suurimpana osana päivistä (paitsi me, heh). No, nyt on pääsiäinen vietetty ja saadaan aloittaa arkinen aherrus. Toki orpolalla on tullut käytyä joka päivä kaksi kertaa muutenkin, en saa mielenrauhaa jos en käy siellä: en halua ajatella, miten ne lapset ovat siellä yksin, kun minä hengailen kämpillä. Eii, pakkohan siellä on käydä.

Tänään Joukaisen pariskunta lähtee kotiin, ja me jäädään tänne ainoiksi valkoihoisiksi vapaaehtoistyöntekijöiksi. Vähänkö jännää mennä yksin orpolalle, kun mamat eivät pahemmin puhu muuta kuin swahilia.. Vaikka on meillä vähän yhteistä kieltä: se hymyily... Äitikin aloittaa tänään työt sairaalalla.

Pääsiäistä vietettiin aika rauhallisissa merkeissä, Makambakon kylässä käytiin ostamassa kankaita ja ruokatarvikkeita (aamupala on suht köyhä ilman omia lisukkeita), Ilembulasta kun ei pahemmin mitään saa. Tai saa, lihaa ja hedelmiä. Liha roikkuu kauniisti kokonaisina verisinä ruhoina Ilembulan ”pääkadun” varrella. Tai vaihtoehtoisesti voi ostaa kokonaisen, elävän kanan. Tutustuimme siis myös Ilembulaan ja sairaalan alueeseen.

Sunnuntaiaamuna piti tietysti käydä Ilembulan luterilaisessa kirkossa pääsiäisjumalanpalveluksessa. Jumalanpalvelus ei varsinkaan aluksi eronnut kauheasti niistä jenkkileffoista, joissa kuvataan mustien jumalanpalveluksia. HALLELUJAH kaikui kirkosta jo kauas, ja ihmiset lauloivat rytmikkäästi, taputtivat ja tanssivat. Varsinainen messu vastasii sitten vähän enemmän suomalaista vastaavaa (jep, käynkin niissä niin usein että tiedän mistä puhun… not.), vaikka olikin monella tavalla kaukana siitä: ihmiset lauloivat innoissaan, taputtivat, nauroivat, keräsivät kolehtia (kolme kertaa…) ja pappi saarnasi niin innolla, että melkein putosi saarnastuolista :D Lisäksi kuoroja oli kaksi erilaista, ja näimme myös vähintäänkin oudon näytelmän, ilmeisesti pääsiäisen tapahtumista. Kovin paljon emme toki tajunneet kaksi ja puoli tuntia kestäneestä setistä, koska koko toimitus pidettiin tietenkin swahiliksi. Erinomaisilla swahilinkielen taidoillani kuitenkin erotin hienosti sanat ”mungu” (=jumala), ”karibu” (=tervetuloa), ”asante” (=kiitos)”amen”, ”hallelujah” ja jeesus kristus, en osaa sitä tosin kirjoittaa swahiliksi. Että kyllähän siitä jäi paljon käteen. Kirkonmenojen jälkeen kirkon pihalla pidettiin huutokauppa, sillä koska kaikilla kyläläisillä ei ole varaa laittaa kolehtiin rahaa, he antavat ruokaa tai vaatteita, jotka huutokaupataan. Huutokaupattavana oli myös esimerkiksi elävä kana, joka sai kaikkein eniten huutoa aikaiseksi… 

Maanantai-iltana olimme paikallisen lääkärin kotona illallisella, syötiin perus tansanialaista ruokaa: riisiä, kaalia, kanaa, papuja, banaania, kastiketta.. Illalla oli tosin kyllä pikku sähkökatkos, joka alkoi varmaan neljän aikaan, ja edelleen (aamulla) koko kylä pimeänä. Ja kun sanon pimeänä, tarkoitan pimeänä. Siis koko kylässä ei todellakaan ole kuin yksi katuvalo, joka ei tietenkään toimi ilman sähköä, eikä todellakaan mitään autojen valoja tms tule vastaan, eli ei todellakaan näe mitään paitsi kauniin tähtitaivaan. Päivällisellä istuttiin pimeässä, vain öljylampun valossa. Että hiphei ja jee, mutta näinkin toki pärjää, ja eihän nyt valoisaan aikaan mitään ongelmaa tietenkään ole.

-Heli

Ps. Ei kuvia, koska läppäristä loppui nettiaika, ja tästä ipadilta ei (kai) saa kuvia tänne... Eli kuvat tulee ehkä joskus kun saadaan taas airtimea koneeseen.