Silmäni ovat tänä yönä kyynelistä sumeat, ja suolaiset
pisarat valuvat poskiani pitkin. Ripset liimautuvat yhteen, ripsivärit
leviävät. Sydämeen sattuu.
Koska minulla on ikävä.
Kuuntelin musiikkia Youtubesta. En edes muista, mistä
aloitin, mutta lopulta päädyin kuuntelemaan Kaija Koon biisin ”minä muistan
sinut”. Ja sitten hajosin hetkeksi.
Minä muistan Ilembulan pieniä orpolapsia. Adelan
neljähampaista hymyä, ja Raymondin pieniä käsiä, joilla hän taputti aina kun
ilmestyin orpolan ovesta sisään. Muistan Joshuaa, joka painautui minua vasten unissaan.
Muistan Annaa, joka juoksi joka ikinen päivä suoraan syliin. Muistelen Weemaa,
joka oppi luottamaan, Eliaa, joka nauroi kaikelle ja Gabrielia, joka nukahti
vain syliin. Muistan Lukan hymyn, pienen Hekiman painon sylissäni ja
McDonaldin, josta olin niin ylpeä. Ja muistan pienen Lantinin, joka lyhyen
elämänsä aikana opetti minulle niin paljon.
Ja siksi itken yksin tänä yönä.
Listaan voisi lisätä niin paljon muutakin, mitä minulla on
ikävä. Mutta mitäpä sitä kieltämään – eniten minulla kuitenkin on ikävä
jokaista niistä pienistä. Pieniä käsiä, jotka tarttuvat lujasti, nauravia suita
ja kyynelistä täyttyviä silmiä. Sydäntäraastavin on kuitenkin ajatus siitä,
miten lapset ehkä kuvittelivat taas yhden ihmisen hylänneen heidät, kun lähdin.
Tai unohdetaan se kuvittelu, minähän hylkäsinkin. Ja se ihan oikeasti sattuu.
Ja niin sattuu tämä ikäväkin.
-Heli
ps. Tiedän, että sanoin etten enää kirjoita tähän blogiin.
Mutta saa kai sitä mieltään muuttaa? Täällä kuitenkin käy joka päivä joku, eli
eiköhän tämänkin tekstin jokunen ihminen näe. Ja vaikkei näkisikään, se on
silti minulle totta. Jokainen sana.
Saa muuttaa. Kiitos näistä kipeän ikävän sydäntä särkevistä tunnoista. Minulle ne kertovat, että olet ihminen, joka näkee sydämellään ja rakastaa niitä, jotka sitä eniten tarvitsevat. Rakastaa olemalla läsnä, elintärkeällä katsekontaktillaan, hoivaamalla, leikkimällä, hellimällä ja toki huolehtimalla rutiineista ja rakastaa ikävöimällä, kun ei voi olla läsnä. Blogisi lukeminen voi avata jonkun toisenkin silmät ja sydämen. Tämä toinen ehkä uskaltaa lähteä samanlaiselle matkalle tai paremminkin löytöretkelle.
VastaaPoistaSain myös piston sydämeeni. En voi lähteä, koska minua tarvitaan nyt täällä, mutta pyrin välittämään viestiäsi muille muun mualla kertomalla blogistasi.
Voi, kiitos ihan mielettömän kivasta kommentista.
PoistaTiedän ihan tarkalleen ne kyyneleet mistä puhut. Juuri äsken kuuntelin swahilinkielistä musiikkia ja itkin ikävääni. Lähes päivittäin katselen kuvia ja toivon ja odotan pääseväni taas sylittämään ja rakastamaan lapsia jotka jättävät jäljen. Huokaus!
VastaaPoistavoi niinpä! ihanasti sanottu tuo "lapset jotka jättävät jäljen" :) <3 Itselläni ehkä on suunnitelmissa lähteä lokakuussa uudestaan, vaan katsotaan nyt minne elämä vie :)
PoistaHei! Kuulin Pasasen Leenalta sun blogista, ja että olet ollut Ilembulassa. Mulla olisi tarkotus lähteä Ilembulaan vielä tämän vuoden puolella harjoitteluun, kunhan vain paikka sairaalasta järjestyy. Valmistun reissun jälkeen Sairaanhoitajaksi. Olisi tosi kiva kirjotella ja kysellä vähäsen sulta juttuja kun olet kerran ollut siellä. Kun luin tän postauksen, tuntu ihan että olisin itse kirjottanut nuo ajatukset Afrikasta, köyhyydestä ja Suomen oloista :) Ootko edelleen sunnitellut lähtevän Ilembulaan? Mun sähköposti on ella.vahtiala@novia.fi
VastaaPoistaterv. Ella
Vastasin sulle sähköpostitse :)
Poista