pienelle enkelille

"Vaikene sydän, kuuntele hiljaa,

on kuolema niittänyt kalleinta viljaa."

En ikinä, koskaan, milloinkaan olisi kuvitellut kirjoittavani edes blogia, saati sitten muistokirjoitusta sinne. Ainakaan ihmiselle, jonka olen tuntenut muutaman viikon, joka ei ole koskaan edes hymyillyt minulle. Mutta tänään teen sen, todella pienelle ihmiselle, joka ehti lyhyen elämänsä aikana viemään sydämeni.

Pieni hobittimme Lantini tuli orpolaan noin viikon ikäisenä 22.4. Hän oli pieni kuin mikä, ja hukkui koon 50 housuihin. Aloin pian nimittää pikkuista hobitiksi minimaalisen koon ja suuren hiuspehkon takia. Pieni lapsi oli pelkkää rakkautta ja vaikka kiinnyin ja rakastuin jokaiseen orpolan lapseen, Lantini oli aina vähän erityinen: hän oli pieni ja hauras, söikin huonosti.

Pelko käväisi mielessä, kun Lantini joutui melkein viikoksi sairaalaan viikkoa ennen, kuin lähdimme Ilembulasta. Hän kuitenkin tuli takaisin hyvissä voimissa, ja hetken kaikki oli hyvin. Muutaman päivän päästä rakas joutui uudelleen sairaalaan, ja viimeisenä iltanamme kävin häntä siellä katsomassa. Jättämässä hyvästit, tosin lopullisemmat kuin uskoinkaan. Lantini oli heikkona, ei suostunut syömään melkein mitään. Pahinta alkoi jo pelkämään, mutta eihän meidän pienelle nyt mitään käy. 

Laitoin eilen Leenalle tekstarin, että mitä pikkuiselle kuuluu. Tänään Leena vastasi suruviestillä, että viikonlopun aikana pikkuinen hobittimme on kuollut keuhkokuumeeseen. Pienen pojan äiti oli HIV-positiivinen, eli ilmeisesti myös Lantini oli.

Tavallaan tuntuu hassulta olla näin surullinen tämän lapsen puolesta, enhän oikeastaan edes tuntenut häntä. Mutta samalla, kun itken Lantinin kohtaloa, itken ehkä myös niitä kaikkia muita HIV:n ja AIDS:n tappamia lapsia ja aikuisia. Vaikka täällä kuolema kuuluukin elämään, ja Lantinin pieni elämä oli vaikea alusta loppuun, en minä tätä silti haluaisi hyväksyä. Minä en ole tottunut ihmisten, varsinkaan pienten lasten kuolemaan omassa arjessani.

Rest in peace rakas Lantini n.14.4.2013-n.18.5.2013 <3

Rakas 7 päivää, ensimmäisiä hetkiään orpolassa

Pieni ja hento ote

Pieni mytty isossa sairaalasängyssä

Tukka ajeltuna pois tippaletkun tieltä. Viimeisiä päiviä terveenä.

-heli

Ps. Kuului orpolalta myös hyviä uutisia! Lapsista isoin, Raymond on päässyt vihdoin kotiin isänsä luo!:) ja Anna on täyttänyt kaksi, eli seuraavaksi odotellaan hänen isäänsä :)

Valtameren rannalla ja safari kuvina

Sunnuntaina ( öö hetkinen... Joo, tais se sunnuntai olla.) lähdettiin aamulla

(kun aamupalalle oli saatu kananmunat haettua kylästä pilaantuneiden tilalle.) Udzungwan luonnonpuistosta, johon olimme edellisenä iltana saapuneet, vaeltamaan vuoristoon. Sademetsässä kulkevaa reittiä sai kulkea vain oppaan seurassa. Reitti ei ollut edes ihan 7km, mutta kyllä sillä hien sai pintaan, varsinkin kantamusten kanssa. Mutta reitin varrella oli onneksi 170m vesiputous, jonka yläpuolella söimme lounaspakettimme ja jonka alapuolelle pääsi uimaan (kylmään veteen, mutta kuitenkin). Se oli siistiä!

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Daria, ja ehdimme mainiosti lauttaan (puoli tuntia check in - ajan jälkeen...). Parin tunninlauttamatkan jälkeen Sansibarin saari jo saavutettiinkin ja kuskin kanssa hotellille, joka on merenrannalla ja PUOLIHOIDOLLA (oon järkyttynyt, koska meillä ei ikinä ole mitään muuta kuin pelkkä aamupala, paitsi paikoissa joissa on pakko. Ja nyt täällä.). Tänään aamulla kävimme uimassa Intian valtameren aalloissa ja otimme aurinkoa, ja nyt, ennen lounasta, kuuntelen hotellihuoneessa trooppisen sateen rummutusta terassiin.

No joo, anyway. Päätettiin Annikan kanssa tehdä yhteinen "safari kuvina"- postaus, koska savannin perukoilla nettiyhteydet nyt olivat mitä olivat (ja täällä on ilmainen wlan, jipii!). 

Postaus julkaistiin kuitenkin Annikan blogiin, ja sen voikin lukea TÄÄLTÄ!

Yhdessä valittiin kuvat ja keksittiin kuvatekstit. Annika saa kyllä tosin kunnian about 99,9% kuvista, ja varoituksen sana: niitä kuvia on paljon! 

-Heli

Paikka, jonne sydän jää

Moni Afrikassa käynyt sanoo jättäneensä sydämensä sinne. Jotenkin tuntuu oudolta, että jokin niin erilainen, jokin niin köyhä ja kurja voisi rakastuttaa itseensä. Ei sitä voi tajuta.. Ei, ennen kuin on itse kokenut sen (eikä sitä kahdessa kuukaudessa koeta lähellekään, saati kahdessa viikossa, mutta yrittää voi..)

Minun sydämeni jää nimittäin tänne.

Osa sydämestäni jää Ilembulan orpolapsille, jotka rakastavat sen rikki. Osa taas jää jokaiseen savimajaan,
 jossa olen vieraillut tai jonka ohi olen kävellyt. Osa siitä on jokaisella tapaamallani enemmän tai vähemmän
 tuntemattomalla ihmisellä, jonka hyvän huomenen toivotus sai minut hymyilemään.
Menetän osan sydämestäni aina, kun näen jalkapalloa pelaavia pikkupoikia, savimaja-kotinsa edessä ugalia
 keittäviä mamoja värikkäine kangoineen tai lapsia, jotka leikkivät rikkinäisissä vaatteissaan pysähtyen
 vilkuttamaan ohiajaville autoille.

Minun Tansaniani on iloinen. Se tanssii villisti ja taputtaa tahtia. Se käyttää värikkäitä kankaita, eikä sillä ole kiire minnekään
Se on vahva, ja se selviää niin köyhyydestä, kuivuudesta kuin sairauksistakin. Se tuoksuu kukille sateen 
jälkeen, metsälle, maantien pölylle ja poltettaville roskille. Se on kaunis, ylväs ja ryhdikäs.

Vaikka eihän faktoja voi kieltää. Tämä maa on kaiken kauneutensa lisäksi myös köyhä, korruptoitunut ja 
monelle varmasti kurjakin paikka elää. Mutta siitä puolesta en haluaisi tietää mitään. Haluaisin sulkea
 silmäni miehiltä, jotka pyykkäävät katuojassa, puolialastomalta pikkulapselta ja jalattomalta kerjäläiseltä, 
joka raahaa itseään käsillään kadun yli sandaalit käsissä. Tavallaan en myöskään haluaisi tavata reuman
 runtelemaa isoäitiä, tai nähdä aliravittuja lapsia tai Darin kaduilla nukkuvia ihmisiä.

Mutta vaikka kääntäisin katseeni pois, se ei muuttaisi mitään, nuo asiat ja ihmiset olisivat silti olemassa, 
Eivätkä minun suljetut silmäni muuttaisi heidän elämäänsä millään tavalla. Ja siksi minulla ja meillä kaikilla on velvollisuus 
katsoa, olla unohtamatta ja yrittää auttaa.

Kuvat hiv-positiivisesta portinvartijanaisesta lapsineen, käärmeenpuremasta vain käden amputaatiolla 
selvinneestä 5-vuotiaasta Rehemasta ja orpolapsista, jotka kiipeävät syliin heti kun mahdollista, ovat 
syöpyneet muistiini. Eikä niitä saa sieltä pyyhittyä pois. Eikä niitä saa pyyhkiä. Eikä oikeastaan edes halua, 
vaikka unohtaminen tavallaan olisikin helpompaa,


-Heli

Ps.Terveiset Udzungwan telttamajoituksesta. Kaskaat ja linnut huutavat ulkona, huomenna suunnitelmissa on
vaellus vesiputouksille. Autossa oli aikaa järjestää ajatuksia, ja tässä siis pohdinnan tulos. 

Keskellä luontodokumenttia

Safarilta terkkuja (swahilinkielinen sana safari tarkoittaa matkaa, joten kun paikallisille sanoo olevansa menossa safarille, he kysyvät hämmentyneenä, mihin matkalle olet lähdössä)!

Maanantaina tosiaan ajettiin Ilembulasta ensin Mbeyaan, ja sieltä lennettiin Dariin. Lento tosin oli kaksi tuntia myöhässä (mutta kentällä tosi nopea nettiyhteys, joten aika meni nopeasti...). Illalla Annika ja Tuomo saapuivat suomesta, ja olimme heitä vastassa lentokentällä, ja menimme siitä sitten hotellin kattobaariin, mutta annika meinasi nukahtaa, joten mentiin kaikki pikkuhiljaa nukkumaan. Itsehän olen tottunut nukkumaan 21-07, joten melkein yhteen asti valvominen teki aika tiukkaa, mutta heti kun ulkona alkoi valaistua kello 6.25, heräsin. Siis minä. Kuudelta. Vapaaehtoisesti.

Aamulla matka jatkui kohti Mikumin kansallispuistoa. Mikumi on siitä jännä luonnonpuisto, että yksi Tansanian suurimmista valtateistä kulkee aivan Mikumin läpi, joten illansuussa näimmekin jo mm. kirahveja, impaloita ja seeproja ajaessamme Lodgelle (jonka omistaa yllätysyllätys Foxin perhe). 

Lodgessa oli telttamajoitus , mikä kuulostaa ehkä aika eksoottiselta, mutta isoissa teltoissa oli siis vesivessa, suihku, sängyt, sähkö (paitsi että oli sähkökatko) ja teltan yläpuolella ruohokatto.

Illallisella (joka on Foxeilla aina ihana) pääsimme mm. Syöttämään jonkinlaisia villejä yöapinoita (bush babies) banaaneilla (kädestä! Supersöpöä) ja suklaakakulla (annika), ja näimme myös "ruokailuparvekeen" alle jätettyjä ruoantähteitä syövän ison ja ujon sivettikissan, joka näytti lähinnä leopardin ja mäyrän risteytykseltä.... Loppuilta menikin sitten teltassa maatessa ja öisen savannin ääniä kuunnellessa (kaskaat, norsun mahan murina ja bush babyt, muun muassa. Norsuja siis oli jossain lähellä, tulevat kuulemma juomaan lodgen uima-altaasta. 

Aamulla lähdimme ensimmäiselle puistoajelullemme, ja eläimiä tulikin nähtyä ihan kiitettävät määrät. Ensimmäisen päivän bongatut-listaan nimittäin voisi kirjoittaa ainakin:

- impaloita

- puhveleita (yksi big five-laji)

- norsulauma (kuuluu yllättäen myös big five- listaan)

-gnuita

- kirahveja ( tiistai-illalla nähtiin myös vauvakirahvi vanhempineen!)

-seeproja (tosin aika kaukaa) 

- virtahepoja

- paviaaneja, paljon

- pahkasikoja

- erilaisia lintuja, mm. Marabu-haikara, korppikotka ja kaikkia ihmelintuja minkä nimiä ei voi muistaa

-iso lisko

-ja törkeän iso mittarimato (okei tiistai-illalla jo mutta whatever)

Fiilis on kuin keskellä luontodokumenttia kun katselee gnu-lasten juoksentelua, norsujen juomahetkeä, tien ylittävää pahkasikaa tai mutakylpyä ottavaa puhvelia. Tavallaan on ihan uskomatonta, että nämä eläimet todella ovat villejä ja täällä, maisema on sellainen.. no, savanni, ja me saamme mahdollisuuden nähdä sen kaiken todella läheltä, ihan mieletöntä.

Matka jatkui kohti Ruahaa iltapäivällä. Arte Bomasta kävimme ostamassa maasai-kynttilänjalat (jee, kiitos koordinaateista Leenalle!) ja illalla Ruahassa bongasimme heti harvinaisen leopardin(big five)! Kuski ajeli pitkin puskia ihan huumassa ja i-ha-nal-la Ruaha River Lodgella kaikki olivat innoissaan leopardista paikan emäntää myöten :)

Torstaina kävimme kahdella ajelulla, ja uusina lajeina bongattiin mm. Apinoita, vesiantilooppeja ja lintuja, jakoko päivän metsästämisen jälkeen illansuussa lodgen lähellä vihdoinkin kaksi leijonanaarasta(big fivesta neljä viidesosaa koossa, sarvikuonoa ei edes voi nähdä..) makaamassa keskellä tietä, sulattelemassa ruokaa ja leikkimässä keskenään. Mielettömän hieno kohtaaminen oli kyllä, kun auto oli vain muutaman metrin päässä leijonista.

Perjantaina ajoimme kymmenisen tuntia näkemättä muita uusia eläinlajeja kuin krokotiilin, shakaalin ja ison linnun, jota luulin strutsiksi kaukaa :D huomenna matka jatkuu Udzungwan puistoon. :)

- Heli

Ps. "They call it Africa, we call it home" luki tien varrella. Tiivistää hyvin sen, mikä oli yksi ensimmäisistä ajatuksistani tästä maasta: näiden ihmisten elämä täällä on pohjimmiltaan aivan samaa kuin meidän elämämme Suomessa. Mahdollisuudet, olosuhteet ja kulttuuri on tietysti täydellisen erilaiset, mutta kuitenkin. Täälläkin lapset käyvät koulua, vanhemmat tekevät töitä. Pestään pyykkiä, laitetaan ruokaa ja unelmoidaan tulevaisuudesta. Ei sillä ole mitään väliä tehdäänkö ruoka nuotiolla vai sähköhellalla, onko käytössä pyykkikone vai pieni puro, tai onko työ it-insinöörin työ vai maissinviljely. Ihmisiä me olemme kaikki, asuimme sitten missä päin maailmaa tahansa.

Ja ei kuvia tänään, sori vaan. Hienoja kuvia olis tarjolla, kiitos annikan, mutta julkaisen ne varmaan vasta sansibarilta, koska, no ylläri, nettiyhteydet,....

Melkein jo kotimatkalla

Kirjoitin teille eilen päivitystä tästä viikosta, mutta en nyt haluakaan julkaista sitä. On niin paljon kerrottavaa, niin paljon ajatuksia, niin paljon kaikkea, että teksteistä tulee pelkkää tajunnanvirtaa, tai tylsää selostusta, tyyliin ”sitten teimme näin ja sitten niin”. Että kokeilen nyt kirjoittaa teille uuden tekstin.

En jaksa nyt kertoa yksityiskohtaisesti, mitä olemme tehneet tällä viikolla. Mutta lyhyesti: kävimme tutustumassa Ilembulan montessori-päiväkotiin, jossa 3-5-vuotiaat pienet halusivat koskettaa vaaleaa ihoa. Äiti on pakotettu innostunut käymään orpolalla, ja auttanut minua pienten kanssa koko viikonlopun (ja lapsethan tietysti niinä aikoina, kun kaksi syliä olisi tarjolla, käyttäytyvät oikein hyvin, eivät halua syliin tai nukkuvat..). Lauantaina kävimme sairaalan ylihoitajan luona lounaalla, sunnuntaina päivällä oli sairaanhoitajien juhla, jonne meidät oli kutsuttu ja illalla söimme päivällistä sairaalan johdon kanssa.

Meidän ruokalan mamat ja sairaalan johto :)

Tänään on siis viimeinen Ilembulan päivä. Mihin hävisi kuusi viikkoa, se etukäteen järjettömän pitkältä tuntunut aika vieraassa kulttuurissa, kaukana kaikesta? Kuusi viikkoa on tuplasti sen verran, mitä olen ikinä ollut millään matkalla putkeen. Ja se meni, noh, kuin silmänräpäyksessä. Huomenna on aika matkata Mbeyan kautta Dariin, ja illalla toivottaa tervetulleeksi siskoni Annika ja äitin miesystävä Tuomo, ja jatkaa tiistaiaamuna matkaa kohti Mikumin kansallispuistoa. Suunnitelmissa siis kahden viikon loma, kolme luonnonpuistoa ja Sansibar.

Äiti kävi blogissaan läpi asioita, joita tulee ikävä, ja joita ei jää kaipaamaan. Täytyy myöntää, etten minäkään jää ikävöimään monen vuorokauden sähkökatkoksia tai kylmiä suihkuja. Mutta niihinkin varmasti tottuisi. 

Toisaalta jään ikävöimään niin montaa asiaa:Sitä, miten ventovieraitakin tervehditään iloisesti kylänraitilla. Huolettomuutta, aikatauluttomuutta, rentoa elämää. Aurinkoa (kylmä kausi on

tosi kylmä, siis ehkä vaan 25 astetta. Varjossa.). Naisia, jotka selkä suorassa kantavat lasta värikkäässä kangassa (ei meinaan oo mitään ihan kevyttä touhua) monen metrin mittaiset polttopuut päänsä päällä. Tähtitaivasta, joka kaartuu päälle tavalla, jollaista en muualla ole nähnyt. Tunnetta, että vielä olisi niin paljon tekemistä. Että tänne pitäisi tulla takaisin. Haluaisi tulla. 

Mutta eniten tulee ikävä pieniä orpolapsia. Tänään illalla kävin vielä halaamassa kaikki pienet läpi, ja itkuhan siinä pääsi, kun pikkuinen Mäkki takertuu tiukasti kiinni (Mäkistä olen kyllä niin ylpeä, pieni on kehittynyt kuudessa viikossa ihan mielettömästi), Joshua tuijottaa tiukasti silmiin syödessään velliään tai Elia hekottaa ääneen sylissä, kuten aina. Ja isot, jotka eivät voi käsittää, että huomenna he eivät pääsekään ulos eivätkä oikeastaan edes syliin. Eivätkä sitä seuraavana päivänä. Tai sitä seuraavana. Tai ties koska, täällä ei nyt ole yhtään vapaaehtoista jatkamassa orpolalla, vaikka kyllä kai joku jossain vaiheessa tulee.

Eilen muuten siinä postauksessa, joka jäi vain luonnokseksi, meinasin kertoa, että pikkuinen Lantini-kulta pääsi tiistaina sairaalasta melkein viikon sairaalajakson jälkeen. Hänelle oli ajeltu irokeesi, tippaletkulle oli haettu paikkaa. Vaikka se on tietysti pieni hinta, kun miettii, mitä olisi voinut käydä, jos sairaalaan ei olisi päässyt ajoissa… No, mutta meidän pieni (Lantini on tosiaan vasta 4-viikkoinen) joutui tänään TAAS sairaalaan. Voi raukkaa. Kävin häntä katsomassa, hän on niin pieni isossa sairaalasängyssä.

Lantini ja Lantinin irokeesi <3

Ikävä jää. Kaikkia. Kaikkea. 

-Heli

ps. Naapurin kanalla on poikasia. Ne on söpöjä!

EDIT// Mbeyan kentällä on nopea netti, eli kuvat saatu laitettua! Siis uskomatonta, voin NÄHDÄ, kun latauspalkki liikkuu, ja kolme kuvaa meni kolmessa minuutissa tai jotain! En vieläkään voi edes käsittää näin nopeaa yhteyttä, olkoonkin että se vähän pätkii. Varmaan pyörryn Suomessa, kun iPadini meneekin Facebookiin ennen kuin ehdin käymään suihkussa latausta odotellessa ! :D

Kakkaa käsissä ja mutaa maantiellä eli ihana Mufindi

Noniin, kolmen vuorokauden (no joo, oltiin siitä ajasta Ilembulassa vaan vuorokausi) sähkökatko on ohi, koneissa virtaa ja blogi pääsee päivittymään. 

Tämä viikonloppu oli taas irtiottoa ”arjesta”. Leenalle ollaan rakentamassa uutta taloa pieneen, köyhään vuoristokylään Mufindiin, jonne hän sitten muuttaa ”eläkepäiviä viettämään”, eli hoitamaan orpolapsia ja sairaita ja tekemään kotikäyntejä köyhiin koteihin, joissa ihmiset sairastavat, mutta eivät voi lähteä sairaalaan. Leena toki saa pitää myös talonsa Ilembulassa, eli hän tulee asumaan vähän kahdessa paikassa.

No, anyway. Asuimme ihanalla Fox Lodgella, joka on yksi useista englantilaisen Foxin perheen omistamista paikoista Tansaniassa (suurin osa on toki safaripaikkoja). Mufindi on teenviljelyaluetta vuoristossa, eli maisemat olivat suoraan majoitusmökin ovelta jo mahtavat. Muutenkin ympäristö siellä on aika erilaista Ilembulan maisemiin, vaikka matka on kuitenkin vain kolmisen tuntia (josta viimeinen tunti mutaisia pikkuteitä, jotka ovat niin huonossa kunnossa, ettette osaa edes kuvitella.  Ja paikalliset ajaa kevyesti kuuttakymppiä teillä, joista itse en omalla autollani edes uskaltaisi ajaa, eikä auto edes pystyisi siihen). Mutta siis maisema on paljon metsäisempää, kylät köyhempiä ja Mufindissa vielä satoi, vaikka alhaalla sadekausi loppui (tai sen PITI loppua…….) jo viikko sitten. Ja oli myös aika kylmä :o

Pieni maisemapala

Lodgella touhu oli vähän luksuksempaa kuin täällä Ilembulassa: saimme hyvää lihaa, ja muutenkin ihanaa (luomu)ruokaa, kolmen ruokalajin illalliset yms. Luomuruokaa siksi, että Foxeilla on Lodgen yhteydessä laajat maa-alueet, paljon eläimiä ja mm. kahden hehtaarin kasvimaa. Ja eläimistä puheenollen: orvot lammasvauvat, joita sai syöttää tuttipullolla. Possunpoikaset. Ihanat lammaskoirat, joista aina joku lähti mukaan kävelylenkille. Hevoset, lehmät, kissat, ankat….

Lämmintä vettä toki tuli Lodgellakin vain iltaisin, kun se oli puilla lämmitetty, ja silloinkin se oli hyvin rautapitoista, kuten kuvasta näkyy.....

Kuka haluu kylpyyn?

Minä, maasai-mies ja tuttipullonhimoiset pikkulampaat

Mufindissa asuu Foxin perheen lisäksi myös mm. Wintonin pariskunta ja paljon muita vapaaehtoisia yms, ja paikka onkin täynnä ihania projekteja. Esimerkkinä mainittakoon orpokotikylä, jonka toiminta on vähän SOS-lapsikylämäistä: taloja on kuusi, ja niissä jokaisessa on oma mama, ja lapsia vauvasta teiniin. Alueella on myös päiväkoti ja koulu, joissa lapset päivisin ovat, ja lapset osallistuvat kodin töihin. Lapset saavat siis niin kodinomaisen ympäristön kuin vanhempansa menettäneet lapset nyt voivat saada (kaikki lapset eivät kylläkään ole orpoja, osa on nk. sijoituslapsia, jotka asuvat kylässä väliaikaisesti esim. talon romahtamisen tai vanhemman sairauden vuoksi)

Toinen projekti on Wintoneiden kyläkouluprojekti, jossa kyläläiset itse rakentavat kylän lapsille yläasteen. Kyläkouluja on nyt 27, ja niiden läpäisyprosentti on useana vuonna esim. 98%, kun monissa valtionkouluissa se voi olla esim. 60%. Nämä koulut ovat monen todella köyhän lapsen ainoa mahdollisuus päästä pois köyhyydestä, ja siksi oppilaat ovat todella motivoituneita. Myös opettajat ovat, koska he saavat potkut, mikäli eivät ole luokassa (kuulostaa oudolta, mutta valtion kouluissa ongelma kuulemma on paitsi korruptio, myös se, etteivät opettajat edes aina ilmesty luokkaan.). Projektiin liittyy myös mm. ”rehtorikoulu”, jossa siis koulutetaan kouluille johtajia.

Lisäksi Mufindissa toimii bussi, jolla kuljetetaan ihmisiä HIV-testaukseen ja hoitoon sairaalaan, ja siellä on jo oma klinikka, ja isona osana projekteja on myös kotikäyntitoiminta, jossa ajellaan autoilla perimmäisiin köyhiin kyliin ja etsitään sairaita, orpoja, vammaisia tai muuten avun tarpeessa olevia ihmisiä, joita sitten mahdollisuuksien mukaan autetaan tai lähetetään sairaalaan. 

Pikkuinen Blantina kotinsa edessä

Kaiken kaikkiaan Mufindin reissu oli tosi mielenkiintoinen, ja oli oikeasti pysäyttävää nähdä niitä vielä köyhempiä ihmisiä kuin Ilembulassa. Vierailimme muutamassa savimajassakin. Leenan jouduimme jättämään Mufindiin, koska hän aikoo viettää siellä nyt muutaman viikon, eli emme häntä enää (tällä matkalla) tapaa. Leenaa tulee kyllä ikävä…

Nyt ollaan Ilembulassa, ja tämä kylä ei meitä kyllä kovin hyvin toivottanut tervetulleeksi: tämä ilmasto ei taida tietää, että sadekausi loppui jo. Ja sitä paitsi, sähköt olivat tosiaan poikki. Taas. Nyt tosin arki jo pyörii, iltaisin näkee tehdä jotain ja päiviä jäljellä VIISI. Maanantaina lähtö, yhyy.

Vaikka on sitten vielä se kahden viikon loma…

vappu Ilembulassa ja Pölö kuvassa

Vähän myöhässä tulee, mutta hyvää vappua kuitenkin. Täällä mentiin vähän erilaisella tyylillä kuin siellä suomessa. Me ei ryypätty (paitsi äiti vähän....) eikä rällätty, ei juotu simaakaan, eikä munkkeja näkynyt missään (mutta aina kun ollaan bussissa, munkkeja saa ostaa bussin ikkunasta bussin pysähtyessä).

Tiistaina täällä ei tietenkään vappu näkynyt vielä missään määrin, se oli meille arkipäivä. Illalla tosin juotiin (lähes koko) viinipullo (autoin äitiä yhdellä lasillisella), tehtiin juustolautanen (cheddaria ja sulatejuustoa) digestive-keksien, hapankorppujen ja eksoottisten hedelmien kera. Laitettiin me pöydälle vähän serpentiiniäkin....

Keskiviikkona sitten olikin vähän juhlan tunnelmaa. Aamupäivällä olin normaalisti orpolalla, mutta lounas jäikin jo sitten väliin. Meidät oli nimittäin kutsuttu sairaalan vappupippaloihin. Juhla sisälsi aika paljon lähinnä puheita (swahiliksi tietenkin, eihän siinä olisi mitään pointtia jos ymmärtäisi puheista muutakin kuin joka kahdennenkymmenennen sanan), ja siellä palkittiin mm. Sairaalan paras työntekijä. Mutta yllättävää kyllä, tilaisuus oli kaikkea muuta kuin tylsä. Naiset tanssivat ja rytmittävät taputuksella (se jenkkileffojen kirkkotyyli, you know) ja oli siellä muutama tanssi- ja lauluesityskin, ja näytelmä. Ihmiset ovat niin värikkäitä ja innoissaan mukana hommassa, että ulkopuolinen mistään mitään ymmärtäväkin alkaa hymyillä tyhmännäköistä kestohymyä.
Ja sitäpaitsi sieltä sai ruokaa. Kyseessä oli selvästi oikea juhlaruoka, joka täällä näkyy lähinnä lihan määrässä: normipäivinä lihaa ei juurikaan syödä (paitsi me mzungut aika usein, mutta normaaliväestö) ja juhlapäivinä teurastetaan sitten kana. Tässä tapauksessa 53 kanaa (joiden nylkemistä todistimme edellisenä päivänä). Lisäksi saimme kananmaksaa (en tykkää pahemmin maksasta, mutta tää oli kyllä ihan hyvää) ja jotain...vuohta (?) sekä perunaa ja vähän kastiketta. Asianmukaisesti kaikki syötiin käsin :D
Juhlan jälkeen pidimme "juhlat" orpolalla, johon veimme Marjan lähettämät ilmapallot, jotka olivat lasten mielestä kyllä mielenkiintoisimpia pureskeltuna (ja tietysti ne puhkeaa...). Mutta enemmän ne silti kiinnosti, kuin suklaa ja pihlajanmarjakarkit. Lapset ei ymmärrä ollenkaan sellaisia, ihme porukkaa. Mehu tosin maistuu kyllä.

Illalla mentiin vielä sitten naapuriin Leenan luokse vappupäivälliselle, syötiin hyvää ruokaa ja jätskiä ja katsottiin vielä leffakin. Leena on muutenkin ihan paras, meillä olisi täällä paaaaljon yksitoikkoisempaa ilman Leenaa ja hänen järjestämiä ohjelmia.

Torstainakaan ei sitten ruvettu ihan tylsiksi ja palattu normaaliarkeen, vaan lähdimme anestesiologi Aidan mukaan palliative care- ajelulle. Palliative care tarkoittaa siis jonkinnäköistä saattohoitoa/kivunlievitystä vakavasti sairailla (hienosti oon ymmärtänyt..). Aida ajelee tiiminsä kanssa kerran viikossa johonkin lähialueen pieneen kylään, ja jakaa siellä sairaille kivunlievitystä ja muita lääkkeitä.
Tänään vuorossa oli Chalowen kylä, jonne ajettiin maissipeltojen välissä karjalaumojen laiduntaessa pikkuisen tien vieressä. Vastaanotto pidettiin kylän kirkossa (olin siellä superhyödyllinen, kun laskin lääkkeitä pusseihin:D) ja potilaista suurin osa oli, yllätys yllätys, HIV-positiivisia. Heidät punnittiin (monet aikuiset miehet painoivat vaatteineen ja kenkineen esim. 53 kiloa) ja tutkittiin, ja he saivat lääkkeensä. Potilasjoukkoon mahtui niin lapsia kuin vanhuksiakin, mutta täällä aids onkin melkein joka kolmannella...

Ei liity mitenkään mihinkään, mutta ei-vielä-kolmeviikkoinen Lantini joutuin tänään sairaalaan :(

No joo. Huomenna matka taas jatkuu Mufindiin, Leenan tulevaan kotipaikkaan. Sitten onkin töitä jäljellä enää viikko. Ja sitten kaksi viikkoa lomaa. Ja sitten se oli siinä.